Top 3: Lapsuuden tv-mainokset

(Pyydän anteeksi että blogin fontti heilahtelee edestakaisin pienestä isoksi ja päinvastoin. Tämä vitun perkele ei tottele millään tavalla yrityksiäni muokata ulkoasua, vaan kaikki asiat tapahtuvat tai ovat tapahtumatta täysin satunnaisesti. Yritän tehdä asialle vielä jotakin, kunhan vain keksisin mitä.)

Meillä kaikilla (tai no, kaikilla paitsi lestadiolaisilla: he voivat nyt keskittyä muistelemaan vaikka aivopesua, selkäsaunoja ja insesmiä) on omat rakkaat tv-muistomme lapsuudesta, ja mainokset jos mitkä ovat usein painuneet tehokkaasti mieleen – sehän niiden tarkoituskin oli ja on. Esittelenpä lyhyesti kolme lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä mainosta ajalta ennen karvojen kasvamista hassuihin paikkoihin.

3. Light Beer

Tämä mainos jäi mieleen lähinnä yleisen eeppisyytensä takia: kotkan syöksy ja veden kuohut näyttivät lapsena – ja näyttävät edelleen – todella hienolta, ja musiikin mahtipontisuus oli ja on linjassa kuvamateriaalin kanssa. Sinänsähän kuva ja ääni eivät liity millään lailla tuotteeseen, vaan spotilla olisi voinut mainostaa melkein mitä tahansa... tai ehkä ei kuukautissiteitä ja emätinpuikkoja kuitenkaan, sillä onhan tässä nyt iha vitu awesome äiä meininki.

(Samaa formaattia noudattaa Delta Airlinesin mainos, johon eräs ysärin suosikkikappaleistani eli ”Adiemus” alkuaan on sävelletty, mutta Deltan tapauksessa voice-over puhuu ja mainostettava tuote on esillä muutenkin kuin vasta lopussa. Toisaalta lentokoneet ovat ylväitä; niitä voi paremmin vuorotella delfiinien kanssa, kun taas useampaan kertaan toistettu leikkaus mallia ”kotkan liito – kaljapullo – kotkan syöksy – kaljatuoppi” ei ehkä olisi samalla lailla nostattavaa.)

Tämän parasta versiota 90-luvun alusta ei valitettavasti löydy netistä, mutta sen voi rekonstruoida mielessään palasista: kuvamateriaali otsikon versiosta, ja taustalle soimaan tämä Ile Kallion tulkinta ”El Condor Pasa" -kappaleesta vuodelta 1990 (mainosta varten äänitetty promosingle). Erittäin komea sovitus, jossa äänitysajankohdan kyllä kuulee soundimaailmasta – syntikkasoundit ja saksofonisoolo eivät ihan nykytrendin mukaisia ole – mutta tyylitajuinen kokonaisuus kuulostaa yhtä kaikki edelleen mahtavalta.

2. Atria Gotler – Reilu meininki

Tälle listalle tahdoin valita keskenään erilaisia mainoksia, ja ottaa mukaan myös yhden sellaisen ikimuistoisen, jossa ei käytetä lainkaan musiikkia. Tässä mainoksessa luotetaan luonnon hiljaisuuteen, jossa vain linnut visertävät ja… moottorisaha laulaa. Kyllä, sekin on hyvin luonnollinen ääni ja kuuluu olennaisena osana suomalaisen maaseudun äänimaisemaan: sen kuullessaan voi tuntea nenässään kaadetun tuoreen puun tuoksun. Erilaista on myös se, että vaikka kaikissa kolmessa pyritään tunnelman luomiseen, tässä mukana on lisäksi huumoria visuaalisen gagin muodossa.

Jos nostalgiset suosikkimainokseni keskenään erilaisia ovatkin, niin on näillä myös jotakin yhteistä: kaikissa näissä on luonto jotenkin läsnä, eikä näissä hirveästi höpötetä, vaan annetaan kuvan ja äänten puhua puolestaan. Luonto ja jäyhyys: suomalaisille myydään suomalaisuudella. Tässä voice-over ei kuitenkaan rajoitu pelkästään tuotteen nimeen, vaan mukana on myös tarttuva hokema: näiden viljelyhän on mainosten vakiintuneimpia keinoja jäädä ihmisten mieleen. ”Jou mään! Tsikaako!” ”Elämä on.” Tankeroenglannilla tarjoiltu huomio kansanluonteestamme jäi edellä mainittujen lailla elämään – mutta sitä en kyllä muistanut tarkistamatta asiaa, mitä tässä tarkalleen ottaen mainostettiin, kun makkara ja saunan rakentaminen eivät mitenkään toisiinsa liity.

Silti arvostan enemmän mainosta, jonka vitsi, tunnelma, hokema ja kaikki muut yksityiskohdat paitsi tuote ovat mielessä vielä 20 vuotta myöhemmin kuin sellaista, jonka tuotteineen ehkä muistan tunti mainoksen näkemisen jälkeen kaupassa, mutta en enää sen koommin.

1. Valio – Hertta ja Heluna

Valio hallitsee hienot mainokset. Tai hallitsi… Se saatanan ”no haloo” -ipana radiossa vinkumassa jogurtin sattumista pitäisi ensin hakata henkihieveriin ja sitten lukita kellariin kuukaudeksi vesiämpärin ja homeisen leiväkannikan kera, niin eiköhän nirsoilu loppuisi ja perinteinenkin marjajogurtti paloineen alkaisi kummasti maistua. (Vihaan lapsia, etenkin mainoksissa sössöttäviä, niin paljon, että kyseisen valmistajan jogurtti on toistaiseksi boikotissani, vaikka en itsekään niistä paloista siellä niin hirveästi perusta.) Valion parhaiten mieleeni jääneistä mainoksista vuosien varrelta olisi voinut koota vaikka oman top-vitoslistan, jolta löytyisivät kutakuinkin tässä järjestyksessä:

                      5. Nuori Selänne ja baaritiskiä pitkin liukuva maitolasi (pidän salaa myös tästä

                                   Vanha Selänne -mainoksesta, vaikka se vähän liian disney onkin)

4. Nylon Beatin ”Panit maitoa tulemaan”

3. Piimämainos jossa mies suututtaa kihlaamansa blondin vehtaamalla                                    brunetin kanssa ylisillä

2. ”Ja sen kyllä huomaa.”

Tuonkin listani ykkönen kuitenkin olisi tämä tunnelmapala, jossa minusta on kaikki kohdallaan. Upea kesäyö ja Suomen luonto, kansallisen kuvastomme klassinen ”kaupunkilaisnuorukaiset ja maalaistytöt” -asetelma, kauttaaltaan unenomainen tunnelma ja hieno kuorosovitus ja -tulkinta vanhasta kansanlaulusta. Kaikki tämä jäi hyvin mieleen lapsena. Sitä en kuitenkaan muistanut, vaan nauroin vasta nyt YouTubesta tämän pätkän taas löydettyäni ylioppilaskuorolaisten – anteeksi nuorisokieleni – burgeroinnille paimentyttöjen pamahdettua paikalle. Ehkä siinä onkin tämän fantasiamainoksen myönnytys realismille: kaikkihan tietävät, että kuoroa harrastavien miesten reaktio verevien neitokaisten ihaileviin hymyihin on paniikki ja moi pitää mennä.

Mitkä mainokset ovat tehneet teihin lähtemättömän vaikutuksen, hyvässä tai pahassa?

Luovuttakaa ajoissa!

87-vuotias Chuck Berry esiintyy tänään Oulussa. Helsingin-keikalta osa yleisöstä lähti kesken pois, sillä esitys ei vastannut heidän standardejaan. Esityksen puutteita selitettiin Berryn kuumeella, hikalla ja ties millä, vaikka tosiasia on, ettei mies ole pystynyt tarjoamaan lähellekään parhaiden vuosiensa veroisia esityksiä enää vuosikausiin. Muisti pätkii ja sormet ovat jäykistyneet: mies joka keksi rockin legendaarisimmat kitarariffit ei enää itse muista tai osaa niitä.

Tämä on pelkästään inhimillistä: muutenhan mies on ikäisekseen kadehdittavassa kunnossa. Surulliseksi tapauksen tekee se, että manageri näköjään tahtoo tehdä vanhuksellaan rahaa niin kauan kuin ukossa henki vain pihisee. Ennen vanhaan paavi oli läntisen maailman ainoa tyyppi, jolla ei ollut mahdollisuutta vetäytyä eläkkeelle, vaan hän joutui pitämään puheita ja pyörittämään show’ta suunnilleen kuolinvuoteeltaankin. Jopa katolisessa kirkossa meno on kuitenkin muuttunut ihmismäisemmäksi, kiitos Benedictus XVI:n rohkeuden jättää leikki kesken. (Jo PR-mielessäkin on ihan paikallaan, ettei "Kristuksen edustaja maan päällä" ole tutiseva ja dementti rollaattoriukko.) Jokseenkin huvittavaa, että nuorison kapinasta alkanut liike on nyt vanhusten hyväksikäytön viimeinen linnake! No, toivottavasti Berry itse nauttii yhä esiintymisestä, ettei häntä ihan aseella uhaten lavalle pakoteta sotkeutumaan biiseissään ja sormissaan…

Vielä säälittävämmin koko homman kadottanut tapaus on kuitenkin Meat Loaf. Tämä wagneriaanisen rockin suuri nimi oli nuoruudessaan voimakas Jim Steinmanin kappaleiden tulkitsija, mutta vuosien saatossa ja haastavan materiaalin parissa tuhosi äänensä totaalisesti (äänen rapistuminen iän myötä on väistämätöntä, mutta laulutekniikan harjoittelulla vahinkoa voi onneksi sentään minimoida). Nyt lavalla on jäljellä surullinen ikääntynyt mies, joka yrittää kyllä kovasti, mutta ei sittenkään osu yhteenkään nuottiin.

Miehen vuoden 2011 puoliaikashow Australian AFL-finaalissa jäi rockhistoriaan ikimuistoisena 12-minuuttisena via dolorosana*, josta hänelle maksettiin jossakin puolen miljoonan euron/dollarin suuruusluokassa huiteleva summa. Etenkin ”I’d Do Anything For Love (But I Won’t Do That)” -hittinsä tulkinnassa murekemies onnistuu hämmentävällä tavalla: erään arvion mukaan tuossa suorituksessa yhdistyvät saumattomasti sekä vanhuksen kärttyisyys että pikkulapsen känkkäränkkä. Nämä tulkintaa kuvaavat ominaisuudet pätevät hyvin myös artistin luonteeseen: esityksensä jälkeen hän luonnollisesti sekä haukkui järjestäjät että nimitteli kriitikoitaan ”pyllynhaistelijoiksi”. Kaikesta päätellen denialismi on hänessä vahva: mikään muu ei voi selittää itsekritiikin täydellistä puutetta. Normaaleilla hoksottimilla varustettu kaveri olisi taltioinnin katsottuaan ainakin palauttanut rahat ja pyytänyt anteeksi yleisöltään. Eikä AFL-show edes ollut mikään "huono päivä", vaan artisti esiintyi normaalilla nykytasollaan.

Keväällä 2013 Meat Loaf vihdoin teki sen, mikä hänen olisi pitänyt jo paljon aiemmin tehdä, ja päätti jäähyväiskiertueensa. Ei hän silti kokonaan lopettanut, vaan palasi jo syksyllä lavoille Las Vegasissa, mikä ehkä onkin oikea paikka parhaat päivänsä nähneille reliikeille, jos jossakin kerran pitää vielä esiintyä. Siellähän yleisö muutenkin menettää rahansa saamatta niille vastinetta…

Artistit, jotka jatkavat vielä "menetettyään sen", tekevät itselleen karhunpalveluksen. Sen mielikuvan rinnalle, jossa he näyttäytyvät meille nuorina kuolemattomina yli-ihmisinä, muodostuu toinen mielikuva, jossa he ovat muuttuneet surullisiksi itsensä parodioiksi. Valitettavasti tämä tragikoominen on näistä kahdesta tuoreempi ja siitä jää enemmän HD-tasoisia taltiointeja jälkipolville... En sano, että esiintyminen pitäisi aina lopettaa vanhana; vaikkapa Leonard Cohen on 79 ja homma toimii edelleen loistavasti. Itsekritiikki on paikallaan vain tilanteissa, joissa esityksen taso on selkeästi romahtanut: se että niin useimmiten käy on inhimillistä, siinä ei ole mitään hävettävää! Kuitenkin haluamme pop-legendojemme olevan mielikuvissamme niitä epätodellisia yli-ihmisiä, sillä tarvitsemme sankareita. Niitä inhimillisen tragikoomisia esityksiä kun näkee tarpeeksi jo arkisinkin, tai viimeistään perjantai-iltana karaokessa.

Kenen sinusta pitäisi heittää pyyhe kehään jo oman arvokkuutensa säilyttämisen nimissä? (Ennen kuin mietitte niitä vitsivastauksianne – "Tero Vaaran" –, haluaisin korostaa, että puhuttiin arvokkuuden säilyttämisestä.)

* Tommi Läntisen "Via Dolorosa" sentään kestää vain vähän alle neljä ja puoli minuuttia.

Top 3: Elämän(filosofian)i tunnuslaulut

Cheek on tällä hetkellä maan suosituin artisti, ja hänen laulunsa kertovat menestyksestä ja pärjäämisestä. Minusta tämä tarina on kuitenkin sekä tylsä ja valheellinen: joku aina nousee kovalla työllä ryysyistä rikkauksiin, mutta jokaista kovan työn tehnyttä menestyjää kohti on vähintään sata yhtä ahkeraa ja sinnikästä, jotka eivät koskaan menesty. Heidän tarinansa eivät kuitenkaan kiinnosta kuin korkeintaan toisia häviäjiä. Niinpä hyviä häviämisestä ja luovuttamisesta kertovia lauluja saa hakea. On aika esitellä kolme sellaista laulua, joita minä – kolmekymppinen sekä työelämästä, sosiaalisista että seksuaalisista suhteista syrjäytynyt mies – voin pitää omina tunnusmelodioinani.

3. Born to Lose (Ted Daffan)

                      Born to lose

                      I’ve lived my life in vain

                      Every dream

                      has only brought me pain

Amerikkalaisen country-artisti Ted Daffanin (1912–1996) kynäilemä kappale on muodostunut taajaan coveroiduksi standardiksi, eikä suotta: jokainen oman elämänsä epäonnistuja pystyy tähän samastumaan. Suorastaan zeniläiseen tapaan laulu korostaa, miten unelmointi (eli halu) aiheuttaa tuskaa, sillä kaikki unelman varaan rakennettu päättyy lopulta kuitenkin huonosti.

Alkuperäisesityksen ohella merkittäviin covereihin kuuluu muun muassa Ray Charlesin tulkinta. Oma suosikkini on kuitenkin Elton Johnin Duets-albumilta (1993) löytyvä, varsin hämmentävä kahden esiintyjän yhdistelmä – Eltonin duettokumppanina kun toimii jo tuolloin huikean alarekisterinsä löytänyt Leonard Cohen.

2. Gone Fishing (Chris Rea)

I'm gone fishing
I got me a line
Nothing I do is gonna make the difference
So I'm taking the time

And you ain't never gonna be happy
Anyhow, anyway
So I'm gone fishing
And I'm going today

Chris Rea lienee monen mielestä pystyyn kuolleen pappa-AOR-musiikin ruumiillistuma, eivätkä pilkkakirveet tyystin väärässä ole. Se ei kuitenkaan muuta tosiseikkaa, että kappaleensa ”Gone Fishing” (levyltä Auberge, 1991) on kaikin puolin onnistunut teos. Jos jotakin olen elämässäni oppinut, niin sen, että millään tekemiselläni ei ole mitään merkitystä. Tämän myös Rea on oivaltanut laulussaan, ja siksi ehdottaa: mene kalaan.

Artisti on kertonut, että laulun ilmestymisen jälkeen moni innokas kalamies otti häneen yhteyttä ja kyseli parhaista saaliista yms. kalajutuista. Rea ei kuitenkaan harrasta kalastusta, vaan kalastus on vain jonkinlainen metafora turhanpäiväiselle tekemiselle. Kuitenkin kaikki tekeminen, myös se yleisesti tärkeämpänä pidetty, on pohjimmiltaan yhtä turhanpäiväistä, joten on turha edes yrittää, hakata päätä seinään mainetta, kunniaa ja vaurautta tavoitellessaan – sama luovuttaa. May as well go fishing.

1. Mr. Tanner (Harry Chapin)

Mister Tanner was a cleaner from a town in the Midwest,
and of all the cleaning shops around he'd made his the best
But he also was a baritone who sang while hanging clothes,
he practiced scales while pressing tails and sang at local shows
His friends and neighbors praised the voice that poured out from his throat
They said that he should use his gift instead of cleaning coats

But music was his life, it was not his livelihood,
and it made him feel so happy and it made him feel so good
And he sang from his heart and he sang from his soul
He did not know how well he sang: it just made him whole.

Amerikkalainen laulaja-lauluntekijä Harry Chapin (1942–1981) kuoli vain 38-vuotiaana auto-onnettomuudessa, mutta ehti lyhyen uransa aikana tehdä sekä hittejä että arvokasta humanitaarista työtä jo vuosia ennen geldofeja ja liveaideja. Kaikki raskaan rockin ystävät tuntevat Ugly Kid Joen 90-luvun alun kappaleen ”Cat’s in the Cradle”, mutta harvempi tietää kappaleen olevan alkuaan Chapinin folk-hitti vuodelta 1974. Mielestäni Chapinin hienoin kappale on kuitenkin ”Mr. Tanner” (samalta vuodelta mutta eri albumilta), jonka idean artisti sai nähtyään New York Times -lehdessä arvostelun amatöörilaulaja Martin Tubridyn resitaalista (itse asiassa Tubridy esiintyi kaksikin kertaa, molemmat arvioitiin). Arviossa harrastelijan suoritukset murskattiin lyhyesti ammattimaisella viileydellä.

Chapin rakensi tämän pikkutekstin ympärille tarinan miehestä, jolle musiikki ei ole ammatti vaan elämä, ja miehen elämän musertamisesta muutamalla rivillä. Laulamista rakastava pesulanpitäjä herra Tanner päättää ystäviensä kannustuksesta näyttää kykynsä maailmalle, käyttää säästönsä salin vuokraamiseen ja esityksen järjestämiseen kaupungissa – ja saa tyrmäävän kritiikin, minkä jälkeen hän laulaakin enää vain yksin hiljaa myöhäisiltaisin pesulallaan. Täh, eikö tarina teistä mennytkään kuin Strömsössä, Hollywoodissa tai kokoomusfantasioissa? Niin harmillista kuin se onkin, oikeassa elämässä onnelliset loput ovat harvinaisia: suurin osa yrityksistä päättyy epäonnistumiseen, ja monen kohdalla kaikki yritykset.

Chapinin levytyksestä ja live-esityksistä nostettakoon esille yhtyeensä basisti ”Big” John Wallace, joka laulaa kappaleessa sielukkaalla baritonillaan ”Tannerin roolin” eli kertosäkeistöjen vastamelodiana toimivan ”O Holy Night” -kappaleen.

Monitoimityökalu

Sain muutama kuukausi sitten isältäni tällaisen Gerber Suspension -monitoimityökalun. Hän oli saanut näitä useammankin kylkiäisinä ostaessaan työhönsä liittyviä tarvikkeita tukusta, ja antoi yhden minulle.

Erittäin hieno vehje. Kaikki terät ovat teräviä, vahvan oloisia ja lukittuvat kunnolla avattaessa, ja pihditkin ovat jämäkät. Kapistus on koko ajan ollut työpöydälläni, ja usein iltaisin tietokoneella istuessani otan työkalun esille kankaisesta vyöpidikkeestään, taittelen yksitellen teriä auki ja koko härvelin pihtiasentoon.

Tämä hiljainen näpräily tuottaa minulle suurta mielihyvää. Ihastelen virheetöntä työn jälkeä, terävalikoiman monipuolisuutta, hienostuneita mekanismeja – insinööritaitoa kauneimmillaan. Kaikki tosipaikan tullen tarvittavat välineet pienessä tilassa! Kun älykäs suunnittelu on kohdannut laadukkaan toteutuksen, tällaisen näyn kohdatessaan ihmismieli virittyy oudon hengelliselle värähtelytasolle. Esineen tarkastelu on pienimuotoinen pyhä toimitus.

Kerran olen työkalua käyttänyt; leikkasin sen esiin taitettavilla saksilla kovettumia ukkovarpaistani.