keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Top 3: Lapsuusvuosien paskimmat lastenohjelmat



Meillä kaikilla (no, kaikilla paitsi lestadiolaisilla) on lämpimiä ja nostalgisia televisiomuistoja lapsuudestamme. Me 1980-luvulla syntyneet muistamme tunnelmalliset Tao Taon, Phileas Foggin ja Peukaloisen retket – kuin myös Ankronikan ja Prätkähiirten kaltaiset toiminnalliset piirretyt. Eikä Muumejakaan voi tässä yhteydessä olla mainitsematta…

Valitettavasti kaikki lapsille suunnattu ei ollut silloinkaan timanttia, vaikka noista parhaista ohjelmista edelleen puhutaankin. Tähänhän nostalginen ajatus menneiden aikojen paremmuudesta perustuu kaikissa asioissa: noista ajoista muistetaan vain ne pienet hyvät asiat, kun kaikki kurjat – isommatkin – jutut sivuutetaan tai ovat jo painuneet unholaan. Kuunnelkaa vanhuksia ja lukekaa rivien välistä, niin huomaatte: ”Voi kyllä minä muistan, miten lapsena tuolta Tyräperseenjärveltä sai puolikiloisia ahvenia ongella, vaan eipä saa enää! Hyviä aikoja olivat ne… tosin silloin kuoltiin kolmekymppisenä ruttoon. Mutta hyviä aikoja silti!

Tässä henkilökohtainen näkemykseni lapsuuteni vähemmän laadukkaasta viihteestä.


3. Blufferit

Heti aluksi huijaan vähän: tätä ei koskaan näytetty suomalaisilla televisiokanavilla. Päätin ottaa listalle mukaan jotakin myös VHS-halpisosastolta, ja tämä jos mikä ansaitsee paikkansa. Hollantilaisessa piirrossarjassa vastakkain olivat ”söpöt” eläimet ja pää keskellä torsoaan hiippaillut Salakelmi, joka kätyreineen pyrki hävittämään elukoiden kotimetsän. Dubbaus oli järkyttävän huono. Yksi ainoa henkilö puhui tarinat läpi, painotus sanalla puhui: kun alkuperäisen ääniraidan laulunrallattelu soi hiljaa taustalla, kertoja tulkitsi tekstin päälle suomeksi kuin itse William Shatner. (Esimerkiksi Tao Taossa budjettiratkaisu oli saatu toimimaan hienosti, koska äitikarhun sisäkertomusmuoto mahdollisti sen ja lisäksi Inkeri Wallenius osasi hommansa poikkeuksellisen hyvin, mutta yleensä yksi ihminen kaikissa rooleissa tietää silkkaa roskaa.)

Sarjan paskuus ei kuitenkaan perustunut pelkästään suomenkieliseen toteutukseen, vaan myös alkuperäinen sisältö oli varsin heikkoa. Sarjan ainoa koukku oli siinä, miten pääpahis Salakelmillä kerrottiin olevan hallussaan ”salaisuus, millä voi saada ihan kaiken”. Luulin lapsena, että meiltä puuttuu se kasetti, jonka tarinassa tuo salaisuus paljastetaan. Myöhemmin netistä asiaa tutkimalla opin, että mitään salaisuutta ei ollutkaan tai sitä ei ainakaan koskaan kerrottu. Luultavasti sarjan tekijät olivat tajunneet, ettei kukaan katsoisi heidän kökköä tekelettään ilman katsojien pitämistä jännityksessä mysteerillä. Lupaus mysteeristä kuitenkin oli täysin katteeton, ja lopussa katsojan kasvoille mätkäistiin märkä rätti aivan kuin eräässä salaperäisestä saaresta kertovassa sarjassa joitakin vuosia sitten…


2. Hilarius-hiiri

Tässä tarkastelussa otan mukaan sekä alkuperäisen Hilariuksen että myöhemmän inkarnaationsa. Ensimmäinen Hilarius-hiiri oli angstaava käsinukke, ja tässä kotimaisessa sarjassa yritettiin opettaa lapsille yhteisöllisyyttä ja vastaavia tärkeitä arvoja. Originaalisarjan tekemisessä kirkko oli jollakin lailla mukana, ja se näkyi hyvässä ja pahassa. Tunnusmusiikki, jossa lauletaan ”putkeen, rööriin”, on jäänyt monelle hyvin mieleen, ja vaikka sarja oli tylsähkö, niin kyllähän sitä ennemmin katsoi kuin turpaansa otti sen oikeasti hyvän amerikkalaisen kulttuurimarxismi-aivopesu-piirrosrymistelyn alkua odotellessa.

Jos Hilariuksen tarina olisi jäänyt tähän, se ei olisi listallani, vaan kyse olisi vain ”meh”-kategoriaan menneestä ihan ookoosta yrityksestä. Veriseksi ripuliksi homma muuttui siitä hetkestä alkaen, kun joku sai kuningasidean ja toiset sen vielä hyväksyivät: Tehdään Hilarius-hiirestä kaksimetrinen tekopirteä puuhanalle. Ja sitten tietenkin mukaan kuvioihin otettiin kaameat musiikkinumerot sun muut hirveydet. Alkuperäisen version aitous ja luonnollisuus olivat tiessään. Tämän muutoksen jälkeen aloin fantasioida Hilarius-hiiren pahoinpitelemisestä. Voitteko muka väittää, ettei mielipuolisella kestovirnistyksellä varustetun maskotin pieksäminen olisi tyydyttävää ja lisäksi hauskaakin, kun ommeltu hymynsä vain tyytyväisenä loistaisi, vaikka miten mättäisi?


1. Ti-Ti Nalle

Tarvitseeko tästä edes sanoa mitään? Tietääkö kukaan yhtäkään ihmistä, joka olisi lapsena nauttinut tästä tekopirteästä tavasta kasvattaa lapsia vihaamaan kaikkea musiikkiin ja sen teoriaan liittyvää?* Minä en tiedä. Kertakaikkisen puistattavaa paskaa, mutta kai tästä joku on tykännyt, kun kerran oma teematalokin on Ikaalisiin perustettu. (Ottaen huomioon itse show’n kidutusluonteen en yhtään yllättyisi, jos talon ”Seikkailurata” koostuisi vessojen eteen sijoitetusta labyrintista.)

Epäkiinnostavan nalleperheen tarina junnasi vuosikausia paikallaan ja toimi lähinnä tekosyynä vielä epäkiinnostavammille musiikkinumeroille. Siksi olin enemmän kuin innoissani – vaikkakin samalla hieman pettynyt lempisarjani julkisesta juonipaljastuksesta – kun iltapäivälehdissä uutisoitiin, miten ”Ti-Ti Nallen äiti sai aivoverenvuodon”. Ehdin jo riemuita, että nyt ohjelmassa vihdoin alettaisiin käsitellä vakavia aiheita: tämä tietäisi Ti-Tin lapsuuden loppua, kun hän joutuisi huolehtimaan vihanneksena sängyssä makaavasta Äitinallesta. Iloni oli ennenaikainen. Äitinalle oli kunnossa: infarktin olikin saanut nallehahmojen keksijä Riitta Korpela. Hän kuitenkin toipui sairauskohtauksesta jatkamaan nallejen tarinaa ja tuottamaan ikimuistoisia musiikkielämyksiä yhä uusille sukupolville.



* Vrt. salaliittoteoriani, jonka mukaan kouluissa opetetaan musiikkia nokkahuiluilla, jotta ihmiset lakkaisivat nauttimasta musiikista ja menisivät isona oikeisiin töihin.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Heiskasen poika terroristina


Se sanoi sen.

Ei vittu se sanoi sen.

Ihmisen katkeamispisteen sijoittaminen sekunnilleen tiettyyn ajanhetkeen on ratkaisuna yleensä keinotekoinen ja perustuu enemmän kirjallisiin konventioihin kuin ihmisluonteen perinpohjaiseen tuntemiseen. Siksi ei ole mielekästä väittää, että maan eturivin poliitikon tv-haastattelussa lausumat sanat olisivat johtaneet tuleviin tapahtumiin. Yhtä hyvin voidaan ajatella, että Martta-tädin muutaman tunnin takainen puhelinsoitto (”Jaanan masuasukkikin syntyy palttiarallaa kuukauden päästä! Koskas sinä meinasit jälkikasvua hankkia?”) herkisti Heiskasen pojan siihen tilaan, että loppu tapahtui omalla painollaan ja poliitikon ohimennen luikautettu fraasi oli vain väistämätön detonaattori.

Oli miten oli, noiden sanojen myötä raja oli lopullisesti ylitetty ja Heiskanen siirtynyt toiseen todellisuuteen. Siinä todellisuudessa hän tulisi tekemään terroriteon, joka tulisi kuulumaan puheissamme pitkälle tuleviin sukupolviin.

Ennen vapautustaan armeijasta Heiskanen oli ehtinyt palvella vähän pioneerina ja tutustua räjähteiden alkeisiin. Tätä tietoa hän lähti oikopäätä syventämään lueskelemalla nettisivuilta ohjeita omatekoisen pommin rakenteluun. Ollakseen täysin seinähullu Heiskanen kuitenkin oli tolkun mies ja tiesi, että ennen varsinaista tihutyötä hänen täytyisi suorittaa koeräjäytys pienemmällä pommilla.

Saatuaan pienen räjähteensä valmiiksi hän kuljetti sen metsän siimekseen kauas asutuksesta, jotta jysäys ei herättäisi huomiota. Pommi sopivalle paikalle, suojaan kumpareen taakse ja… PUM!

Ai jumalauta… Korvat huutaa hoosiannaa. Mutta se meni ihan niin kuin… niin kuin pitikin.

Kaikki oli kunnossa! Isompi pommi samalla reseptillä olisi nopeasti valmis, ja heti sen jälkeen hän iskisi.

Oli kirpeä talviaamu. Heiskanen oli ottanut selvää, että tuona päivänä iskun kohde olisi tyhjillään. Eihän hän mikään murhaaja sentään aikonut olla, vaan sanoma menisi perille ihan vain aineellista vahinkoa aiheuttamalla. Siitä hän nimittäin pitäisi huolen ilmoittamalla poliisille ja tiedotusvälineille juuri ennen H-hetkeä ja avaamalla suoran kuvayhteyden pääkallonpaikalle.

Pommi reppuunsa piilotettuna Heiskanen ajeli vanhalla autonräppänällään kohti Vaasan Västervikiä. Televisiosta tuttu kohde löytyi nopeasti. Heiskanen parkkeerasi autonsa hieman syrjemmälle, hiippaili reppuineen tontille ja etsi räjähteelle sopivan paikan, jossa arveli sen aiheuttavan suurinta tuhoa. Tämän jälkeen mies otti laukaisimen ja kameran ja vetäytyi kauemmas suojaisaksi arvioimaansa paikkaan. Kameran hän sijoitti niin, että kohde ja sen tuhoutuminen näkyisivät kaikelle kansalle esteettömästi. Sitten hän avasi nettiyhteyden, jotta kuva lähtisi maailmalle, ja soitti poliisille.

Tässä puhuu Heiskasen akan poika. Seuraavaksi tulette näkemään, miten asiat täällä todellisuudessa menevät, jotta kukaan ei enää koskaan sanoisi niiden menneen tai olleen menemättä niin.

”Mitä ihmettä nyt taas…” langan toisessa päässä päiviteltiin. Pilasoitot ja kaikenlaiset sekavat hourailut olivat toki arkipäivää, mutta niihinkin täytyi aina suhtautua vakavasti. Kaiken varalta.

Näettekö lähettämäni kuvan? Ottakaa tiedotusvälineisiin yhteys ja jakakaa se heille.

”Kyllä nähdään. Mitä oikein tahdot? Onko sinulla panttivankeja? Vaaditko lunnaita?”

Kukaan ei ole vaarassa. Haluan vain että kaikki näkevät, miten tämä täällä menee. Ettei kukaan enää sano sitä.

Heiskanen painoi laukaisinta.

Ensin ei tapahtunut mitään. Sitten, parin sekunnin päästä, pommi päästi olemattoman pienen tussahduksen ja komean savupilven. Pilven hälvennyttyä Heiskanen näki sen, minkä oli jo arvannutkin: minkäänlaista vahinkoa ei ollut tapahtunut. Siinä vaiheessa poliisitkin kurvasivat paikalle, ja Heiskanen antautui taistelutta.

”Olipahan helvetin hölmö tempaus”, vanhempi konstaapeli lausahti suunnaten sanansa käsiraudoissa sikaosastolle saatellulle Heiskaselle. ”Mutta varmaan myönnät itsekin, ettei tämä nyt…”

Ei vittu et sano sitä.

”…mennyt niin kuin…”

Se sanoo sen.

”Str…”

EEEEEEEEIIIIIIII


maanantai 16. kesäkuuta 2014

Thinspiration ja fat acceptance – sama tauti mutta eri suhtautuminen?


Anoreksia on julkisessa keskustelussa eräänlainen muoti-ilmiö. En tarkoita, etteikö kehonkuvan häiriötä esiintyisi etenkin nuorilla naisilla muulloinkin kuin lehtien siitä kirjoittaessa, mutta keskustelu aiheesta on jaksottaista. Välillä aihe on tapetilla, välillä unohduksissa (mutta niinhän se mediassa menee vähän aiheen kuin aiheen kohdalla). Juuri nyt tuntuu siltä, että laihuudesta ei puhuta läheskään niin paljoa kuin toisesta ääripäästä – reippaasta ylipainosta.

Anorektikoilla on jo pitkään ollut oma thinspiration-liikkeensä, kollektiivisen itsepetoksen muoto, jossa vääristynyttä kehokäsitystä tuotetaan sosiaalisesti yhä uudestaan ja uudestaan, ja uskotaan siihen, että tarpeeksi toistamalla sairaudesta tulee terveyttä ja valheesta totuus.

Sama metodi on käytössä myös lihavien puolella. Heidän valheensa tunnetaan nimellä fat acceptance: he ”hyväksyvät itsensä sellaisena kuin ovat” ja odottavat samaa hyväksyntää myös ympäröivältä yhteiskunnalta. Biologis-fysiologisilta tosiseikoilta suljetaan silmät ja väitetään, että ”lihavuus ei ole ongelma tai sairaus, vaan ainoa ongelma on ympäröivän yhteiskunnan asenteissa lihavuutta kohtaan”. (Tässä kohdassa yleensä herää kysymys, onko sekin yhteiskunnan vika, ettei tämä terve ja ongelmaton tapaus tahdo enää saada edes itse kenkiä jalkoihinsa. Ehkä se on: yhteiskunta diskriminoi suunnittelemalla jalkineet sellaisiksi, ettei ”plussakokoinen” saa sorkkiaan niihin ahdetuksi.)

Ainoa ero ilmiöiden välillä on pitkälti toistasataa kiloa fyysistä elopainoa – henkisellä tasolla todellisuudesta vieraantuminen on identtistä ja terveyshaitat ilmeisiä.

Kuitenkin yhteiskunnan suhtautuminen tapauksiin eroaa kuin yö ja päivä.

Thinspiraatiota ei koskaan uutisoida hyväksyvään sävyyn. Kun tämä ajattelutapa otetaan mediassa esille, siihen suhtaudutaan mielenterveydellisenä ongelmana, itsetuhoisen käyttäytymisen muotona – mikä aivan oikein onkin. Sen sijaan fat acceptance esitetään poikkeuksetta myönteisessä valossa: jutuissa kuvataan plussakokoisia ihmisiä (yleensä naisia) ja ihaillaan heidän asennettaan ja rohkeuttaan olla laihduttamatta ja huolehtimatta terveydestään.

Mistä tämä asenne-ero johtuu? Kulttuurianalyytikkonne esittää nyt teorian.

Suhtaudumme liian laihoihin ja liian lihaviin olennaisesti eri tavoin. Riutuneet ihmiskehot tuovat mieleemme kuvat keskitysleirien vangeista ja Afrikan kriisialueiden nälkiintyneistä ressukoista, joista ei tahdo riittää syötävää edes ympärillä pörrääville kärpäsille. Primäärinen tunnereaktiomme on sääli. Kohteeseen on helppo suhtautua sairaana tai olosuhteiden uhrina.

Entäs kun kuvaan astuu morbidisti obeesi, hikinen, puhiseva ja hassusti kävelevä tankkeri, joka kuitenkin väittää olevansa terve ja normaali? (Mitä nyt termodynamiikan 1. pääsäännön rikkominen vähän kiusaa, kun kehosta on tullut energiaa enemmän tuottava kuin kuluttava ikiliikkuja…) Niin epäreilua kuin se onkin, tämän näyn edessä emme tunne ensisijaisesti sääliä vaan inhoa. Valkoisen valaan kohdatessaan sisäinen kapteeni Ahabimme herää ja tahtoo komentaa kaikki miehet harppuunoihin.

Elämme yhteiskunnassa, jossa inho ja sen lähisukulainen viha ovat tunteista pahimpia tabuja. Tämän huomaa helposti vaikkapa ”vihapuhetta” käsittelevästä keskustelusta. Viha ja inho ovat aina ja kaikkialla väärin: ne on kitkettävä pois, korvattava suvaitsevaisuudella.

Tämän erilaisen alitajuisen tunteen vuoksi läskiydestä ja sen hyväksymisestä ei uskalleta kirjoittaa samalla lailla kuin anoreksiasta, vaan julkiseen keskusteluun aiheesta tulee automaattisesti hyväksyvämpi sävy. Tämän sävyn omaksunut toimittaja tunnistaa yhteiskunnan piilotajunnan (ja luultavasti myös oman negatiivisen primäärireaktionsa) mutta tiedostavana ihmisenä ottaa siitä kulttuurisen selkävoiton, ja tahtoo viestittää tahtonsa voiton ympäristölleen: ”Katsokaa, minä en inhoa enkä vihaa! Hyväksyn hänet kaikkine kiloineen!”

Niinpä, toisin kuin luurangoille, sairaalloisimmillekin läskeille löytyy selkään taputtelijoita ja harhoissaan mukana leikkijöitä myös oman piirin ulkopuolelta. Tässä on ongelman ydin ja syy julkisen keskustelun epäsymmetrisyydelle – mikä puolestaan on valtava karhunpalvelus itseään pettäville ylipainoisille.