In memoriam – humanismini 2005–2015

Aloitin kirjallisuustieteen opintoni humanistisessa tiedekunnassa kymmenen vuotta sitten syksyllä. Noista vuosista käteeni jäivät työmarkkinoilla täysin yhdentekevät maisterin paperit, nolla päivää työkokemusta omalta tai miltään muultakaan alalta ja oikeus jatko-opiskeluun aina tohtoriksi asti, mutta väitöskirjani jäänee tekemättä. Seuraavassa joitakin mietteitä syistä, miksi hukkaan heitetyn vuosikymmenen jälkeen olen päättänyt laittaa pillit pussiin.

Ensinnäkin kaikki intohimoni opiskelua, sivistystä ja kirjallisuutta kohtaan kuolivat täysin jo muutama vuosi sitten. Mitähän professorini ajattelisi, jos tietäisi, että tämä kirjallisuuden opiskelija sai jouluna 2013 lahjaksi lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan, mutta 24 kk voimassa ollut kortti olisi muutama päivä sitten mennyt vanhaksi, ellen olisi pyytänyt äitiäni käymään ostamassa sieltä jotakin? En ole vuosiin edes lukenut mitään kaunokirjallisuutta, ellei lasketa niitä paria hassua romaania, joiden pähkäilystä graduni kyhäsin. Kaiken kukkuraksi tuo gradu sai erinomaisen arvosanan, joka oikeutti jatko-opintoihin!

Huijarisyndrooma on tunnettu ilmiö, josta kärsivät enimmäkseen naiset. Suurin osa huijarisyndroomaisista kuvittelee täysin aiheettomasti itsensä muita huonommaksi ja puutteidensa paljastumisen olevan jatkuvasti riskinä. Minun kohdallani tämä pelko kuitenkin on aivan aiheellinen. Kuten sanottua, en harrasta enää lainkaan lukemista. En liioin osaa kummoisesti kieliä, mikä sekin olisi humanistille välttämätön taito. Graduun asti pystyin salaamaan sekä nämä asiat että kiinnostukseni lopahtamisen, mutta jossakin vaiheessa totuus tulisi väistämättä ilmi. (Teksteissään voi aina viittailla klassikoihin, joita ei ole lukenut, koska faktat ja yksityiskohdat voi tarkistaa Googlesta, mutta seminaarikeskusteluissa kasvokkain asioista oikeasti perillä olevien kanssa se ei onnistu, joten käry kävisi ennen pitkää.) Siksi on parempi jättää akateeminen maailma ennen kuin kulissini romahtavat.

Mikä sitten tappoi kiinnostukseni? Jo ennen kuin aloitin opintojani pyörin satunnaisesti pimeissä hanttihommissa rakennustyömailla. Sutiessani maalia seinille tai vedellessäni sähköjohtoa putkeen olen aina tuntenut tekeväni jotakin tärkeää ja hyödyllistä. Kirjoittaessani yhdentekeviä pohdintoja taiteenfilosofiasta en ole hetkeäkään tuntenut tekeväni mitään tärkeää tai hyödyllistä. Sepustukseni hyödyttävät vain yliopistoa, joka saa valmistumisestani tietyn verran tukea valtiolta.

Ajatus, että tekisin loppuelämäni asiaa, jonka koen täysin turhaksi, ei sinänsä tunnu väärältä. Suurin osa tekemisestänihän on täysin turhaa: musiikillani ei liiemmin ole kuuntelijoita eikä tätä harvoin päivittyvää blogiakaan juuri kukaan lue. Näiden tekemisestä kuitenkin nautin, ja näistä minulle ei makseta mitään (mikä oikein onkin). Sen sijaan tuntuisi äärettömän väärältä nostaa verovaroista lohkaistua palkkaa tai apurahaa jostakin niin turhasta kuin väitöskirjan tekemisestä siitä aiheesta, jota jatko-opinto-oikeuteni koskee.

Humanistinen taiteentutkimus on ihan mukava harrastus niille, jotka moisesta näpertelystä jotakin saavat irti, mutta mielestäni minulle tai kenellekään muulle ei sellaisesta pitäisi maksaa mitään. Kirjoitelkoot ketään ulkopuolista kiinnostamattomia ja ympäröivää yhteiskuntaa millään tavalla hyödyttämättömiä juttujaan omalla ajallaan ja rahallaan ne, joilla siihen jonkinlaista intohimoa on.

Muistan professorini valitelleen sitä, miten vaikeaa hänen oli saada rahoitusta jollekin taiteentutkimusprojektilleen. Normaalijärkinen ihminen olisi tehnyt asiasta ilmiselvän johtopäätöksen: rahoitusta ei heru helposti siksi, ettei kyseisellä projektilla olisi mitään muuta tarkoitusta kuin turvata korkeasti koulutetun vetäjänsä ja tämän apulaisten opintojen keston ja muodollisen akateemisen pätevyyden mukainen elintaso. Proffa kuitenkin piti itsestäänselvyytenä sitä, että kaikille lillukanvarsikirjoitteluille pitäisi virrata ehtymättömästi julkista ja vastikkeetonta rahaa, ja ilmaisi närkästyksensä siitä, ettei asia näin ole, koska uusliberalismi.

Ehkä taiteentutkijoiden pitäisikin mennä lakkoon? Silloin joko maailma heidän ympärillään tajuaisi nopeasti alan tärkeyden, tai sitten kuluisi 50 vuotta, ennen kuin kukaan työnseisausta edes huomaisi. Jätän lukijoiden harjoitustehtäväksi pohtia, kumpi vaihtoehdoista on todennäköisempi.

Joka tapauksessa humanistinen ”urani” on tullut päätökseen. Kuluneen vuosikymmenen olisi varmasti voinut käyttää viisaamminkin, mutta jälkiviisastelu on turhaa. Todennäköisesti teen seuraavaksi sen, mitä olisi pitänyt tehdä jo 15 vuotta sitten, eli hakeudun ammatillisiin opintoihin. Unelmanani on työ, jossa näkee konkreettisesti kädenjälkensä. Lisäksi työlle olisi tärkeää olla sellaista, jossa aivot kuormittuvat työaikana vähän ja sen ulkopuolella eivät lainkaan; olen saanut tarpeekseni ajattelemisesta ja fiksun esittämisestä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana näitä kahta – tai ainakin viimeksi mainittua – on nimittäin harrastettu koko loppuelämäni tarpeiksi.

Täydellinen ihminen

Kun aiemmin vielä olin olosuhteiden pakosta tekemisissä ihmisten kanssa, jouduin jatkuvasti kokemaan riittämättömyyttä verratessani itseäni muihin. (Silti yksikään nuppilekuri ei suosittele tuohon tuntemukseen hoidoksi eristäytymistä muusta ihmiskunnasta, mikä mielestäni on kummallista: se nimittäin toimii.)

Tämän kokemukseni laukaisemiseen ihmisjoukossa yleensä riitti se, että muut olivat ihan tavallisia: heillä oli työpaikka ja perhe, he osasivat seurassa vaikuttaa normaaleilta ja keskustella asioista perusfiksusti. Itsestään selviä asioita suurimmalle osalle, mutta vaikeita tai jopa mahdottomia minulle.

Pahimmalla tavalla riittämättömyyden tunne kuitenkin kouraisi minua, kun taannoin jouduin kohtaamaan täydellisen ihmisen. Hän ei ollut paljoakaan minua vanhempi, mutta oli jo ehtinyt perustaa perheen, väitellä tohtoriksi, saada erinomaisen viran, kuten alansa huipun kuuluukin... Hän oli menestynyt käytännössä kaikessa, mihin oli ryhtynyt. Myös ulkoiset ja tyylilliset tekijät hänellä olivat enemmän kuin kohdallaan.

Hänellä oli kaikki, minulla ei ollut mitään.

Meidän piti tavata erään opintoihini liittyvän ikävän velvollisuuden merkeissä. Kun tapaamisajasta neuvoteltiin, hän ilmoitti, että se siirtyisi aiemmin sovitusta myöhempään ajankohtaan, koska hänen täytyi viedä lapsensa erikoislääkärille jonkin (rivien välistä luettuna) harvinaislaatuisen syyn vuoksi. Spesialistin vastaanotolle pääseminen ei ollut aivan läpihuutojuttu, joten sitä ei voinut mitenkään siirtää.

Syvällä sisimmässäni tunsin outoa mielihyvää. Ajattelin, että vaikka muuten täydellinen oletkin, niin geneettisesti sentään sinustakin jokin vika löytyi.

Sininen yksisarviseni

(Tämä kertomus ei valitettavasti ole miltään osin sepitettä. Joskus sattuman oikusta myös oikeassa elämässä toisistaan irralliset asiat asettuvat peräkkäin tavalla, joka narratiiviksi muotoiltuna muistuttaa temaattisessa osuvuudessaan melkoisesti kaunokirjallisuutta ja muuta fiktiota.)

Olin viime viikon Helsingissä viettämässä lomaa ystäväni luona. Ajomatka pääkaupunkiseudulta tänne kotiin susirajalle kestää viitisen tuntia, joten ratin takana istuessa ehtii ajatella monia asioita illan hämärtyessä ja muun liikenteen vähentyessä.

Usein ajaessa ajatukseni ajautuvat omiin tuleviin musiikkiprojekteihini. Nyt matkalla tuli mieleen, että voisin kokeilla kääntää kuubalaisen Silvio Rodríguezin kappaleen ”Mi unicornio azul” suomeksi. Olen tuntenut laulun jo vuosia, mutta aikaisemmin idea tehdä itse kappaleelle jotakin ei ollut käynyt mielessäni. (Ei vähiten siksi, etten osaa espanjaa, vaan kääntäminen onnistuu minulta vain vertailemalla netistä jo aiemmin löytämiäni lukuisia amatöörienglanninnoksia toisiinsa ja yrittämällä päätellä niistä alkuperäistekstin merkitys kaikkine nyansseineen.)

Laulussa minäkertoja on kadottanut sinisen yksisarvisensa. Denotatiivisen perusmerkityksensä lisäksi laulussa kuvatulla tapahtumalla on myös selkeä vertauskuvallinen taso. Taikaolennon menettäminen symboloi viattomuuden ja mielikuvituksen katoamista, lapsuuden loppua. Kertoja on valmis antamaan ja maksamaan mitä vain saadakseen maagisen ystävänsä takaisin, mutta laulu päättyy haikeaan ja lopullisen oloiseen toteamukseen: se on poissa.

Saavuin kotiin ideastani innostuneena. Koska oli jo myöhä, ajattelin etten herätä isääni, vaan kävin sisään sivuovesta ja menin suoraan huoneeseeni. Heti kun olin kantanut matkatavarani sisälle, käynnistin tietokoneen, laitoin kuulokkeet päähän ja kappaleen soimaan. Avasin Word-asiakirjan ja aloin luonnostella suomeksi raakaversiota, jota tulisin vielä moneen kertaan hiomaan, mutta jostakin pitää aina aloittaa – alkuvaiheessa huonokin teksti on parempi kuin ei tekstiä lainkaan.

Kun olin saanut ensimmäistä säkeistöä luonnosteltua, totesin kellon olevan niin paljon, että päätin lopettaa tuolta yöksi jo kääntyneeltä illalta. Niinpä lähdin viimein huoneestani aikeenani mennä suihkuun.

Löysin isäni kuolleena keittiömme lattialta.

Kottikärryt

Kävin muutama viikko sitten K-raudassa. Olin aiemmin sivuuttanut Byggmax-mainoksen huomiot kilpailevien ketjujen somistuksen, ystävällisen palvelun ja muun metroseksuaalisuusasteen lisääntymisestä tarpeettomana kärjistyksenä.

Esimerkiksi se on vain hyvä, että samassa paikassa raakalaudan ja äijämäisten työkalujen kanssa on Vallilan verhoja ja muuta sisustussälää. Siinä on selvästikin ajateltu parisuhteessa olevia miehiä: hömppäosastot (koska esimerkiksi verhot ovat hömppää – ovathan sälekaihtimet keksitty!) ovat käteviä naisparkkeja siksi aikaa, kun miehet tekevät kaupassa oikeasti tärkeitä asioita, kuten vertailevat meisseleitä työkaluosastolla.

Kassoja lähestyttäessä se kuitenkin iski minuun. Jossakin ylittyy raja, jolloin uskottava kauppaketju menee rihkamassa liian pitkälle. K-raudan tapauksessa tämän horisontin toiselta puolelta minua tervehtivät koristekottikärryt, vieläpä idyllisesti valmiiksi ruostutetut!

Siis mitä helvettiä? Kenen uuvatin mielestä ruosteiset kottikärryt ovat jotenkin hieno pihakoriste? Ainakin minulle keskelle pihaa jääneet ja paikoilleen ruostuneet kottikärryt synnyttävät mielikuvan Nousevan auringon talosta (trad., mm. The Animals 1964, suom. Lasse Mårtenson). Miksi kukaan tahtoisi kotinsa näyttävän paikalta kuululta kurjuuden?

Ensi kesäksi varmaan saadaan markkinoille valmiiksi haalistunut, hilseilevä ja lohkeileva maali, jolla rakennuksiin saa suoraan purkista siveltyä faulknerilaista menetetyn loiston ja kunnian tuntua. Ehkä vielä vähän rikkaruohoryteikön siemeniä puutarhaosastolta ja kiinalainen koristekissanluuranko esilahotetun portaikon alta somasti pilkottamaan, niin jopas kelpaa rappioromanttisessa miljöössä kauniina suvi-iltana kännipäissään vaimoa ja koiraa hakata!

Ei mahdu estetiikan tajuuni – mikä tosin voi johtua siitäkin, ettei minulla ole estetiikan tajua.

Opin jotakin juoksulenkillä

Juoksen säännöllisesti kymmenen kilometrin lenkkiä. Vaikka lenkkeilyyni ei liitykään muita tavoitteita kuin elopainon pitäminen kurissa, seuraan silti myös kelloa: välillä on kiintoisaa testata rajojaan ja kokeilla, pystyykö parantamaan ennätystään. (Joka siis ei ole mikään kummoinen, kyse on vain kuntohölkästä.)

Kahden viimeisen kuukauden aikana kympin ennätykseni on kohentunut kahdella ja puolella minuutilla.

Jos olisin aloitteleva hölkkäilijä, näin nopea kehitys ei tietenkään olisi ihmeellistä. Olen kuitenkin lenkkeillyt vuosikausia, ainakin jonkin verran juoksennellut oikeastaan niin kauan kuin muistan. En liioin ole yhtäkkiä alkanut käyttää dopingia, ryhtynyt syömään terveellisesti tai siirtynyt järkevään unirytmiin. On selvää, ettei kuntoni ole tehnyt moista äkillistä nousuharppausta.

Mietittyäni ilmiön syytä päädyin tulokseen, että kyse onkin lähinnä henkisestä kehityksestä. Lisääntyneen itsetuntemuksen ja -luottamuksen myötä olen aiemmasta poiketen uskaltautunut lähtemään liikkeelle kovaa heti ensimetreiltä. Toki aluksi matkamiehen seurana ovat kylmä hiki, puuskutus ja vitutus, mutta sen kestää, koska uskoo ja tietää, että ennen pitkää se suorituksen kunnialliseen loppuun asti kantava flow-tila tulee ihan samalla lailla kuin rauhallisemmankin alun jälkeen.

Hassua, miten minun täytyi elää yli kolmekymppiseksi, jotta sisäistin niin ilmiselvän asian, että juoksemisessa parhaan tuloksen saavuttamiseksi pitää uskaltaa laittaa itsensä täysillä likoon alusta alkaen; luottaa siihen, että alkuhankaluuksien jälkeen rytmi löytyy ja asiat etenevät. Sitä, että täsmälleen sama asia pätee myös elämässä, en ole vielä sisäistänyt – eivätkä äkilliset tulosparannukset tuossa lajissa näytä lähitulevaisuudessakaan kovin todennäköiseltä.

Mielenkiintoinen tarjous uuden auton ostajalle

Sain postia: paikallinen autoliike lähestyi minua tarjouksella uudesta Hyundaista. Joskus ihmettelen, eikö näillä todellakaan ole mitään rekisteriä siitä, ketkä ovat potentiaalisia uuden auton ostajia ja ketkä eivät. Meille humanisteille näitä ainakin on turha lähettää. Kun eräs toinen paikallinen autokauppias ilmaisi joitakin vuosia sitten kantansa, että yliopiston filosofian ym. tuottamattoman opetusta joutaisi karsia, me filosofit ja humanistit heitimme takaisin vielä kovemman uhkauksen, nimittäin sen, että sinultahan emme ainakaan autoa ostaisi, jos voittaisimme lotossa. Mutta se siitä, takaisin tähän kampanjaan.

Houkuttelevan tarjouksen sijasta minusta tuntui, että minulle – anteeksi kansankielinen ilmaisuni, jossa tehokkuus menee kauneuden edelle – vittuiltiin eikä edes piilo-. Minulle nimittäin tarjottiin messevää 3 000 euron alennusta, jos vain toimittaisin todistuksen nykyisen autoni romuttamisesta.

Kiitosta vaan, mutta olen ollut erittäin tyytyväinen 20 vuotta vanhaan ranskalaiseen pikkuautooni. En maksanut siitä paljoakaan, varaosat ovat halpoja ja vikoja on verrattain vähän (toki ranskalaisen auton kohdalla pätee sama kuin naistenkin kanssa: sen onnellisempi olet, mitä enemmän pystyt ajattelemaan vikoja ominaisuuksina). Ja jos joskus tapahtuukin jokin vahinko – pelti rutistuu tai kone tekee tenän – se Niilo22:sta lainatakseni harmittaa mutta ei harmita onneks, koska investointi ei ollut suuri.

Eihän kotteroni arvo myytynä tietenkään olisi kolmea tonnia, tuskin kolmasosaakaan siitä, mutta kyse on silti ehjästä ja toimivasta pelistä.

Kulutusyhteiskuntamme kuitenkin arvostaa vain kaikkea uutta. Eikä siinä pelissä riitä, että vanhalta otetaan arvo pois, vaan se vielä uudelleenmääritellään negatiiviseksi antamalla vanhan ei-olemiselle positiivinen arvo.

Valtiokin näkyy olevan tässä kampanjassa mukana. En kiistä, etteivätkö uudet autot kuluta polttoainetta vähemmän, mutta uusien autojen tarpeeton valmistaminen vanhojen ja yhä toimivina romutettujen tilalle kuluttaa sekin melkoisesti energiaa ja luonnonvaroja. Ympäristösyytkin ovat vähän niin ja näin, jos Kaukoidästä tuodaan laivarahtina autoja tänne; erään arvion mukaan yksi suuri rahtilaiva tuottaa päästöjä vaatimattoman 50 miljoonan auton verran.

Totesin, että taas kannustetaan ihmisiä tarpeettomaan ostamiseen. Totesin myös, ettei minulla koskaan ole rahaa uuteen autoon, mutta tällä kertaa nihkeyteni ei sentään johtunut yksinomaan perivasemmistolaiseen katkeruuteen olennaisesti kuuluvasta kettu ja pihlajanmarjat -ilmiöstä.