Vasemmistopuolueet ovat häviäjille – eläköön vasemmisto!

Perinteiset vasemmistopuolueet ovat kriisissä sekä Suomessa että muualla Euroopassa. Puolueiden kannatus laskee, ja ääniä valuu niin äärivasemmalle kuin -oikeallekin. Syitä ja selityksiä sille, miksi puolueilla ei mene hyvin, on jo annettu melkoinen määrä. Tässä oma ehdotukseni korjausliikkeeksi.

Taitavat ja menestyvät ihmiset pärjäävät aina, oli poliittinen systeemi ja ilmapiiri heidän ympärillään millainen tahansa. Vasemmistolaisia puolueita ja liikkeitä tarvitsemmekin vain me, jotka emme pärjää kilpailussa resursseista vapailla markkinoilla. Ihminen, joka pystyy menestymään omalla osaamisellaan, tarvitsee vasemmistoa yhtä vähän kuin miesten kanssa yhtä älykäs ja kyvykäs nainen tarvitsee feminismiä. Vasemmistolaisen aatteen voi tiivistää neljään sanaan: emme pärjää, antakaa tasoitusta. (Sukupuolten politiikassa feministit ovat jotenkin onnistuneet muotoilemaan tämän niin, että he mielestään sekä tarvitsevat kaiken mahdollisen tasoituksen että kuitenkin ovat kaikessa yhtä hyviä kuin miehet. Tässä tekstissä pyrin välttämään näin fundamentaalisia loogisia ristiriitoja, joten unohdetaan nuo enemmän ala- kuin yläpäästään karvaiset naiset ja puhutaan vain vasemmistosta.)

Ei ole häpeä olla häviäjä ja myöntää, ettei pärjää vapailla markkinoilla. Satojen tuhansien muiden suomalaisten lailla minä en pärjää: en osaa mitään sellaista, mikä hyödyttäisi ketään ja mistä kukaan olisi valmis maksamaan sellaisia summia, että voisin kustantaa sillä vaatimattoman elämiseni. Tämä pärjäämättömyys on minulle hyvä ja riittävä syy kannattaa vasemmistoa.

Vielä suurempi syy kannatukselle kuitenkin olisi, jos vasemmistopuolueet olisivat sekä ohjelmissaan että kaikessa ulosannissaan avoimesti Häviäjien puolueita, puolueita kaikille niille, jotka eivät pärjää vaan tarvitsevat tasoitusta. Tätä tosiasiaa ei kuitenkaan haluta sanoa liian suoraan, sillä pelätään, että omien kannattajien ”leimaaminen” häviäjiksi karkottaisi heistä loputkin. Häviäjyys ei ole media- eikä muutenkaan seksikästä, se ei myy; sillä ei saa huomiota maailmassa, jossa huomio on kaikki kaikessa ja ainoat kertomisen arvoiset tarinat kertovat menestyksestä.

Pohjamudissa matelevia kannatuslukuja katsellessa herää silti ajatus, eikö tätä kannattaisi kokeilla – mitään menetettävääkään ei enää ole. Sen sijaan, että puhutaan ympäripyöreitä ja annetaan vasemmiston alkuperäisen ideologian hämärtyä ja menettää merkitystään, miten olisi, jos oltaisiinkin rehellisesti nettosaajien puolueita? On hassua, että menestyviä ja menestystä ihannoivia puolueita kyllä riittää valittavaksi voittajille – heille, jotka tuskin tarvitsisivatkaan ketään ajamaan etujaan. Mikään kotimainen puolue ei kuitenkaan profiloidu meidän köyhien, tympeiden ja vapailla markkinoilla hyödyttömien runkkujen äänitorvena. Perussuomalainen populismikin lähtee pohjimmiltaan ajatuksesta, että asiat on kyettävä ansaitsemaan itse.

Tällainen ansaitseminen tulee kuitenkin jatkossa olemaan entistä vaikeampaa. Teknologisen kehityksen myötä erityisosaamista vaatimattomat työpaikat tulevat vähenemään, minkä seurauksena hyödyttömien ihmisten osuus väestöstä kasvaa. Meihin luusereihin vetoaminen voi vielä pelastaa vasemmiston – ja parhaassa tapauksessa vasemmisto voi ainakin yrittää pelastaa meidät.

Kipeytin pyllyni (epäeroottisen kuvaannollisesti) kesäkumibiisistä

Radiomafian ja myöhemmin YleX:n kesäkumibiisi on muodostunut jo sukupolven ylittäväksi perinteeksi; ensimmäinen teiniraskauksien torjumiseen tähtäävä tekele tekaistiin jo vuonna 1996. Tästä kappaleesta, nimeltään ”Kumia ja nahkaa”, ei hirveästi jäänyt sen ansiosta syntymättä jääneille jälkipolville kerrottavaa, mutta myöhempinä vuosina kappaleita ovat tehneet ja esittäneet PMMP:n, Antti Tuiskun ja Robinin kaltaiset aikansa isot tähdet.

Kuten kaikki tietävät jo, tämän vuoden kappaleen nimi on ”Vauvoja” ja sen esittävät Kasmir ja Smoukahontas-Saara.

Ensi alkuun kappale tuntui ihan mukavalta. Aivottoman ympäriinsä tunteettomasti nussinnan glorifioimisen sijasta siinä sentään puhuttiin vakiintumisesta ja perheen perustamisesta, mikä on aina positiivista.

Toki tekstin asetelma on nykyajalle tyypillinen. Mieshahmo on – kuinkas muuten – hieman epävarma ja nössähtävä, kun taas nainen on yli-itsevarma: ”meniks pupu pöksyyn vai mikä siel liikkuu”. Tässä asetelmassa ei ole mitään ihmeellistä, sillä jokainen tietää sen, että heterosuhteissa naisella on kaikki valta valita kumppaninsa lukuisista miesehdokkaista, ja miehen pitää tehdä parhaansa erottuakseen jotenkin edukseen joukosta, jotta tulisi valituksi. Naisen asema seksi- ja parisuhdemarkkinoilla on analoginen työnantajan, miehen taas työntekijän asemaan. Ei siis ihme, että miehellä menee helposti pupu pöksyyn, kun pariutumistilanne muistuttaa työhaastattelua ja hakijoita riittää!

Tämä ei kuitenkaan ollut se juttu, miksi kappale alkoi nopeasti tökkiä (sillä em. kosmiselta totuudelta ei yksinkertaisesti voi välttyä missään), vaan ärsyyntymiseni syy tulee tässä. Kasmir laulaa useampaan otteeseen ”mä ihailen sun geenejä”, ja kun Saaran osuus alkaa, siinä kuullaan kohta ”analysoin sun lihaksia, kasvojen eleit, takataskuja”.

Näkökulma seksiin ja pariutumiseen on äärimmäisen sosiaalidarvinistinen. Jotta voi päästä harrastamaan seksiä ja saada kumppanin, täytyy olla ihailtavat geenit, lihakset, komeat kasvot ja takataskussakin pitää pullottaa.

Päästäkseen irtosuhteisiin (ainakin miehen) on aina ennenkin pitänyt olla jollakin tavalla tavista tasokkaampi. Vuoden 2015 kesäkumibiisin perusteella nykyisin myös parisuhteet ovat oikeisto-Suomessa enää vain komeita, rikkaita ja menestyviä varten. Ehkä asia todellisuudessakin on näin, mutta kesäkumibiisin perimmäinen ideahan olisi olla valistuksellinen ja ilmaista asiat mieluumminkin niin kuin niiden pitäisi olla. (Filosofian ykköskurssinsa lukeneet tietävät näiden välillä olleen vissin eron jo David Humesta lähtien.)

Minun näkemykseni siitä, miten asioiden pitäisi olla, on se, että seksuaalisuuden ja parisuhteen pitäisi kuulua kaikille – myös meille, joiden geeneissä ei ole mitään ihailtavaa eikä takataskuissakaan muuta kuin nöyhtää. Mutta ilmeisesti ei sitten. Pitäkää tunkkinne ja seksinne, saatanan hyväosaiset.

Summa summarum: pahoitin kappaleesta mieleni!

Musiikillinen periaateohjelmani

Harrastelijamuusikkona, jonka urakehitys kulkee koko ajan epäsuositumpaan ja marginaalisempaan suuntaan, olen joskus miettinyt sitä, olisiko minun pitänyt toimia jotenkin toisin. Mikäli tavoitteenani olisi ollut maine ja kunnia – ehkä jopa tehdä musiikista ammattini –, olisi varmastikin pitänyt. Kuitenkin jo pitkään kaikessa tekemisessäni ovat päteneet tietyt periaatteet, joista en ole voinut kuvitella joustavani ja joista jatkossakin aion pitää kiinni.

1. Musiikkini on oltava täysin epäkaupallista

Musiikillinen osaaminen on lahja, ja on mielestäni väärin käyttää lahjaansa henkilökohtaisen hyödyn tavoitteluun. Elämme maailmassa, jossa kaiken tekemisen mielekkyys määrittyy siitä maksettavan hinnan mukaan. Niinpä olen päättänyt tietoisesti toimia mielettömästi sekä elämässäni että musiikissani ja tullut siihen tulokseen, että kaiken tekemiseni on oltava ilmaista.

Korvauksen ottaminen olisi epäreilua siitäkin syystä, että työskentelytapani ja -välineeni ovat amatööritasoa. (Tässä on toki helppo nähdä noidankehä: ammattitasoisen laitteiston hankkiminen olisi mahdollista vain, mikäli musiikista tai jostakin muusta olisi tuloja, ja sen myötä olisi mahdollista tehdä myös kaupallista jälkeä, mutta kuten sanottua, minkäänlaista kiinnostusta tekemisen kehittämiseen tähän suuntaan ei ole.) Tästä seuraa myös se, että mahdollisiin vierailuprojekteihin en ole ostettavissa: jos pidän siitä, mitä ollaan yhdessä tekemässä, suostun ilmaiseksikin – jos en pidä, pitäkää tarjouksenne.

2. Musiikkini täytyy miellyttää vain minua itseäni

Koska tavoitteenani ei ole myydä mitään tuotetta, minun ei tarvitse välittää kysynnän ja tarjonnan laeista. Niinpä voin tehdä sellaista materiaalia, joka miellyttää minua itseäni. Kymmenien tuntien vaivannäkö kappaleisiin, jotka saavat vuodessa korkeintaan satoja katsomiskertoja YouTubessa, olisi muuten täysin absurdia, mutta minun on oltava tyytyväinen (laitteistoni ja osaamiseni asettamissa rajoissa) lopputulokseen – sillä, mitä mieltä muut siitä ovat, ei ole läheskään niin paljon merkitystä.

3. Kappaleideni tekstien on täytettävä tietyt asettamani kriteerit

CR&KK-kappaleiden kirjoittamisessa pätee yksinkertainen ”kaksi kolmesta” -peukalosääntö, joka kuuluu seuraavasti: Jotta kappale (teksti) olisi tekemisen ja julkaisemisen arvoinen, sen täytyy toteuttaa seuraavista kolmesta ehdosta vähintään kaksi.

1.    Tekstin on oltava hauska.

2.    Tekstin on oltava kielellisesti oivaltava.

3. Tekstin on oltava sellainen, että joku voi pahoittaa siitä mielensä.

Jos kaksi kolmesta toteutuu, sävellyksen viimeistelyyn ja instrumenttien äänityssessioon on perusteltua ryhtyä. Kaikki kolme toteutuvat samaan aikaan vain harvoin, mutta joskus sekin on mahdollista, ja silloin tekemiseni on minulle kaikkein tyydyttävintä.

Miksi kolmoskohdan provokatiivisuus? Ehkä siksi, että ihmisiä miellyttämään pyrkivää musiikkia tehdään (kaupallisessa) maailmassa ihan tarpeeksi. Ja siksi, etten pidä ihmisistä. Saan tyydytystä anonyymeistä tölväisyistäni ja ajatuksesta, että henkilöllisyyteni paljastuminen voisi viedä minulta työpaikan tai ihmissuhteet, jos minulla sellaisia olisi. Casey Rybackin hahmo on 50-prosenttisesti sitä, mitä olen oikeastikin; toiset 50 prosenttia on sitä, mitä haluaisin olla, mutten pysty tai uskalla.

4. Älä mainosta itseäsi

Yksi ärsyttävimmistä asioista nykyajassa on tyrkkynä oleminen, itsensä tekeminen näkyväksi tuppautumalla joka paikkaan esille. Aion jatkossakin linkittää itse kappaleitani vain harvakseltaan, tilanteisiin ja paikkoihin, joissa ne ovat aiheen kannalta perusteltuja. Alusta asti olen ajatellut niin, että jos tekele on tarpeeksi hyvä, riittää, että sen vain laittaa ulos – tarpeeksi hyvä materiaali seisoo omilla jaloillaan ja löytää kasvavan yleisönsä ilman väkisin tuputtamistakin. Jos (kun) materiaalini ei kerää näillä ehdoilla kuulijoita, se ei (ilmeisestikään) ole tarpeeksi hyvää.

5. Pysy poissa sosiaalisesta mediasta

No joo, tokihan YouTube on sosiaalista mediaa ja miksei blogikin, joten hypokraatiksi syyttäminen on sikäli perusteltua. Siviiliminälleni ja musiikilliselle persoonalleni yhteistä on kuitenkin se, etteivät Facebook, Instagram tai vastaavat tule kysymykseenkään. En kaipaa seuraajia tai koe tarvetta jakaa elämä(ttömyytt)äni tämän tarkemmin kenellekään, ja – periaatekohdan 4 jälkeen – mitä muuta funktiota näille palveluille enää jää?

---

Tämä periaateohjelma mitä suurimmalla todennäköisyydellä tarkoittaa sitä, että ajan kuluessa minusta tulee vain entistäkin marginaalisempi ja näkymättömämpi, mutta ainakin olen ollut rehellinen itselleni. Jos tulevaisuudessa kuitenkin tapahtuu jotakin hämmentävää itsensä myymistä, kaivakaa tämä teksti esille ja heilutelkaa sitä edessäni niin kuin niitä ”emme leikkaa koulutuksesta” -kuvia on heiluteltu tuoreen hallituksen edessä.