maanantai 27. kesäkuuta 2016

Latv... ei vaan englantilainen tunnelmapala



Kolme vanhaa toisilleen ennestään tuntematonta englantilaista herrasmiestä istuu pubissa ja siemailee olutta. Seurueen vaimea keskustelu, joka välillä katkeaa minuuttienkin hiljaisuudeksi, herää taas hetkeksi henkiin, kun yksi herrasmiehistä kysyy kumppaneiltaan, mahtaako heillä olla lapsia.

Kyllä, minulla on yksi poika. Hän on eturivin poliitikko Brexitiä ajaneessa puolueessa ja onnistui saattamaan koko maamme poliittiseen ja taloudelliseen sekasortoon”, yksi miehistä vastaa, ja kaksi muuta nyökyttelee ymmärtävästi.

Minullakin on poika”, toinen miehistä alkaa kertoa. ”Hän pelaa jalkapalloa maajoukkueessamme, ja tuottaa kansakunnallemme takuuvarman surun ja pettymyksen jok’ikisissä arvokisoissa.” Miehet katsovat toisiaan, eikä enempää sanoja tarvita.

On taas vähän aikaa aivan hiljaista, kunnes kolmas miehistä yskäisee hiljaa. ”Minun ainoa poikani kuoli heti syntymänsä jälkeen”, hän sanoo.

Silloin kahden muun herrasmiehen silmät kirkastuvat. ”Hän… sittenhän hän oli kaikista meistä kaikkein onnekkain!” he oivaltavat, ja välittömästi myös poikansa menettänyt mies yhtyy kumppaneidensa näkemykseen.

Ja sitten on taas hiljaista miesten tuijottaessa oluttuoppeihinsa, joiden vaahtoon sekoittuu illan mittaan useampikin kyynel.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Kahvikuppi



Olen tässä pitkin talvea ja kevättä kirjoitellut päättyneistä opiskeluistani ja siitä, miten ja miksi sain humanistisesta alastani tarpeekseni. Tämä teksti kertoo eräästä näennäisesti olemattoman kokoisesta sattumuksesta, jota ilmankin olisin mitä suurimmalla todennäköisyydellä lopettanut opintoni, mutta jota jälkikäteen voi pitää sinä viimeisenä oljenkortena, joka kamelin selän lopulta taittoi. Ilman tätä tapausta selän taittaja olisi todennäköisesti ollut vain jokin muu, esimerkiksi isäni kuolema vähän myöhemmin – hänhän oli ainoa ihminen itseni mukaan lukien, jolle tohtoriksi väittelemiseni olisi merkinnyt jotakin. Silti ei ole kokonaan väärin sanoa, että tarpeeksi uuttamalla kaikki katkeruuteni opiskeluani ja alaani kohtaan voidaan mahduttaa yhteen pieneen kahvikupilliseen.

Oli opinnäytetyöni tarkastustilaisuus, jossa paikalla oli kaksi professoria – työni ohjaaja omasta yliopistostani, toinen vierailija – ja yksi yliopistomme lehtori sekä laitoksen muuta väkeä satunnaisena yleisönä. Itse tilaisuus eteni normaalin protokollan mukaan. Työstäni keskusteltiin ja minua hiillostettiin huolella ja aiheesta, kunnes lopulta työni tarkastajat antoivat lausuntonsa, jonka mukaan tekeleeni oli hyväksytty.

Työni ohjannut professori onnitteli minua ja ehdotti, että menisimme läheiseen kahvilaan juomaan kahvit tarkastajien kanssa suoritukseni kunniaksi. Ajattelin, että mikäpäs siinä: ei tässä kiirettä ole, ja ystävällistä professorilta tarjota kahvit urakkani jälkeen.

Paitsi ettei tarjonnut. Itse piti kahvikuppikin maksaa.

Turhanpäiväistä alaani pääaineena lukeneista (ilman samalla hankittua peruskoulun ja lukion opettajan pätevyyttä) suomalaisista ehkä viisikymmentä on sellaisissa oman alansa töissä, joista maksetaan yli mediaanipalkan, ja heistä seurassani oli kolme. (Ja jos maailmassa on vähääkään oikeudenmukaisuutta, turhanpäiväistä alaani lukeneista suomalaisista yksikään ei ole sellaisissa muun alan töissä, joista maksetaan yli mediaanipalkan.) Eikä näilläkään harvoilla professoreilla ja lehtoreilla olisi töitä ollenkaan ilman kaltaisiani typeryksiä, jotka erehtyvät alaa lukemaan maisteriksi asti tai jopa pidemmälle. Sen piti olla juhlapäivä ja minun ”päivänsankari”, ja olin vieläpä tehnyt työni kokonaan omalla kustannuksellani ilman mitään tuloja ja kaikin puolin itsenäisesti kuormittamatta työn ohjaajaa käytännössä lainkaan. Ja sittenkään ei voinut edes yhtä kahvikuppia kustantaa, ei kai sitä nyt sentään professorin palkalla moista huikentelua...

Kun olen ollut pimeissä raksahommissa, yleensä tekemäni työn ei ole tarvinnut olla kovinkaan kummoinen, niin isäntäväki on jo mieluusti tarjonnut sen päätyttyä kahveja ja pullaakin. Ilmiselvästi koulutetun sivistyneistön piirissä käytännöt ovat vähän toisenlaisia kuin sillä vähän kouluja käyneellä rahvaalla, johon kuuluville olen pimeitä töitäni tehnyt ja joiden seurassa olen jostakin syystä aina akateemisia piirejä paremmin viihtynyt.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Huonoja naislaulajien esittämiä kappaleita vuodelta 2012



Hittimusiikki on mielestäni viime vuosikymmeninä muuttunut siten, että kappaleiden ei enää tarvitse olla hyvin ”läpi sävellettyjä”; melodian merkitys on pienentynyt vaikkapa siitä, mitä se oli vielä 80-luvun hiteissä (tai huteissa, sillä myös kasarin korneimmat italodiskot ovat usein mainion mieleenpainuvia). Silti edelleenkin menestyksekkäässä kappaleessa on useimmiten joko hyvä tai ainakin ärsyttävyydessään tarttuva sävel viimeistään kertosäkeistössä, vaikka säkeistöissä miten räpättäisiin tai huudettaisiin.

Näin ei kuitenkaan ole aina. Alkuperäinen tarkoitukseni oli koota muutamia mielestäni globaaliin suosioonsa nähden sietämättömän heikkoja sävellyksiä 2000-luvulta, mutta listatessani huomasin, että kolme pahinta inhokkiani ovat naisartistien kappaleita ja vuodelta 2012. Niinpä millenniaalisen katsauksen sijasta menemmekin vain neljän vuoden takaiseen kauniimman sukupuolen hittimusiikkiin. Kritiikki kohdistuu tässä tapauksessa enimmäkseen sävellyksiin, ei laulajiin: mikään näistä kolmesta kappaleesta ei pelastuisi esittäjää vaihtamalla. Lisäksi kappaleet edustavat genreä, jossa biiseiltä on lupa odottaa jonkinlaista säveltä. Vaikka kohtuuton olenkin, en silti lähtisi ensimmäisenä kritisoimaan vaikkapa dubstepiä mieleenpainuvien leitmotifien puuttumisesta, kun mukana hyräiltävyys tuskin on siinä ollut tarkoituksenakaan.


Kun 23. Bond-elokuvan Skyfallin (2012) tunnuskappaleen esittäjä paljastui, ilmassa leijui lupaus siitä, että kappale olisi tyylillisesti uskollinen vanhojen Technicolor-aikojen Bondien musiikille. Tämä uutinen olikin tervetullut, sillä tietyt yritykset modernisoida Bond-teemojen soundia olivat vielä järkyttävämpää paskaa kuin yhtäkkiä geneerisiksi toimintahölmöilyiksi muuttunut elokuvasarja itse noihin aikoihin.

Ainekset hienoon ja ajattomaan kappaleeseen ovatkin kasassa. Orkestraatio on perinteitä noudatteleva ja Adelella on ääntä isoihin tulkintoihin. Se ei kuitenkaan kanna kovin pitkälle, sillä sävellyksenä ”Skyfall” on totaalisen mitäänsanomaton verrattuna vanhojen elokuvien klassikoihin. Vaikka torvisektio miten soittaisi ”Bond-sointuja” ja jopa Monty Normanin teemasta asti mukana ollut ikoninen surffikitarakin riffailisi hetken taustalla, säkeistö on täysin yhdentekevä ja kertosäkeistön melodia suorastaan hirveä. ”Let the blaa-blaa, when it blaa-blaa, we will blaa-blaa, blaa-blaa-blaa together.” Jos musiikkia harrastavalle alakoululaiselle kuuntelutettaisiin puolenkymmentä vanhaa Bond-biisiä, opetettaisiin soinnut Am, F/A ja Am6 ja annettaisiin tehtäväksi säveltää niiden pohjalta pastissi puolessa tunnissa, hän todennäköisesti pystyisi parempaan.


En voi sanoa tuntevani Alicia Keysin tuotantoa läpikotaisin, mutta ainakin kuulemani perusteella hän ja hyvät kappaleet ovat kuin itä ja länsi Rudyard Kiplingin maineikkaassa runossa. Hyvänä esimerkkinä on artistin 12-12-12-hyväntekeväisyyskonsertin esitys: jostakin selittämättömästä syystä tämä yliarvostettu nainen päästettiin samalle lavalle mm. The Whon, Paul McCartneyn, Bruce Springsteenin ja Billy Joelin kanssa – ja 11 minuutin settinsä koostui yhdestä kappaleesta ja minuuttikaupalla jatkuvasta surkeasta improvisaatioulinasta (vai oliko tuo sittenkin jokin toinen kappale, en tiedä: huonon biisin erottaminen huonosta improvisaatioulinasta on tässä tapauksessa mahdotonta).

Niinpä ei ole mikään yllätys, ettei myöskään laulajattaren suurin hitti ole mistään kotoisin. Läpeensä yksitoikkoista huutamista, jonka sanat ovat yhtä latteat kuin sävelkin. Tekele ei myöskään tunnu etenevän mihinkään edes c-osassaan, ja jollakin oudolla tavalla biisi on filosofialtaan käänteinen pop-kappale: kun yleensä kappaleissa luodaan odotuksia kertosäkeistölle, tätä kuunnellessani ajatus kertsin olemisesta vielä edessä aiheuttaa pelkkää vitutusta. Hirveällä tavalla laulettu hirveä sävellys, joka saa vain pahalle tuulelle ja toivomaan napalmia lavalle, jotta tyttö saataisiin oikeasti tuleen.


Keysistä poiketen Rihannan (ja Adelen) tuotanto koostuu pääasiallisesti varsin kelvollisista ja ammattimaisesti tehdyistä pop-kappaleista. Monet tämän barbadoslaisen artistin ärsyttävätkin renkutukset ovat hyvällä ja koukkuisalla tavalla ärsyttäviä – eli onnistuvat juuri siinä, mitä yrittävät. Mutta sitten on mm. Sian kirjoittama kappale ”Diamonds”, joka on sävellyksenä mielestäni kenties huonoin pop-kappale koskaan. On sanottu, että kappale on kirjoitettu alle 15 minuutissa, ja vaikka tämä väite ilmeisesti koskee enemmän laulun matalaotsaista sanoitusta, säveltä tuskin on mietitty ainakaan yhtään sen kauempaa.

Sama simppelin tylsä komppi ja sointukierto kiertää läpi kappaleen, josta varmaankin olisi mahdollista tehdä jonkinlainen teoreettinen verse–bridge–chorus-jaottelu, mutta se ei maksa vaivaa, sillä käytännössä kappaleen joka -tun osa silti kuulostaa täysin samalta. Vaikka osien sävelkulut olisivatkin nuottipaperilla näennäisesti erilaiset, jokaisen osan melodia on niin tylsä ja lattea, etteivät aivot rekisteröi niiden välille minkäänlaista eroa. Kappale on malliesimerkki siitä, miten asemansa jo vakiinnuttaneet artistit voivat julkaista ihan mitä tahansa sontaa, myydä ja saada kehuja; kuitenkin identtinen laulu aloittelevan artistin tai bändin esityksenä olisi naurettu levy-yhtiöstä ulos ja kehotettu menemään kotiin kasvamaan ja opettelemaan biisinteon alkeita. Mikä oikein olisi ollutkin. Kehtaavatkin, saatana.