Vanhat miehet poistuvat näyttämöltä – ja minä heidän mukanaan

Mietiskelin omaa lähes olematonta työhistoriaani. Mitään virallista työkokemustahan minulla ei ole ollenkaan, mutta epävirallisesti olen toisinaan tehnyt satunnaisia keikkahommia, sekä raksa- että soitto-. Havaitsin, että näillä keikkahommilla on tietty yhteinen tekijä.

Jokainen työnantajani on ollut yli 70-vuotias mies.

Vaikka otos ei ole kovin suuri, mistä tilastotieteilijä oitis huomauttaisi, niin en sittenkään jaksa uskoa tämän olevan pelkästään sattumaa. Olen pohtinut ilmiölle selitystä ja päätynyt seuraavaan tulokseen.

Kaikki nämä vanhemmat herrasmiehet ovat aloittaneet työuransa sodan jälkeen aikana, jolloin maamme oli köyhä, mutta töitä oli kaikille enemmän kuin olisi ehtinyt tehdä. He olivat osa ikäluokkaa, joka muutamassa vuosikymmenessä rakensi pula-aikaisesta sotakorvauksia maksavasta takapajulasta pohjoismaisen hyvinvointivaltion.

Tätä valtavaa urakkaa ei tehty markkinoimalla, mainostamalla, brändäämällä, konsultoimalla, mediavaikuttamalla, imagoa rakentamalla, sosiaalisesta näkyvyydestä huolehtimalla eikä millään muullakaan narsistisella huomiotalousegoilulla. (Nämä kaikki edellä mainitut ovat nousseet toiminnan keskiöön – tuskin mitenkään sattumalta – vasta aikakaudella, jolla tuota hienoa ja ainutlaatuista luomusta, pohjoismaista hyvinvointivaltiota, on ryhdytty jyräämään globaalin uusliberalismin alle.) Se tehtiin ainoastaan ahkeruudella; tekemällä oikeita töitä, joissa betonin ainesosiin kuului hikikin, ja tekemällä ne hyvin ja aikataulussaan.

Olen aina inhonnut tyhjien tynnyreiden kolistelua. Sen sijaan olen uskonut siihen, että itsensä kehumisen sijasta paras ja kunniallisin käyntikortti on huolella tehty työ. Haluan uskoa, että se yksin riittää tekijänsä mainokseksi. Ja niin se on aina välillä tehnytkin – mutta vain näille jo harmaantuneille ikämiehille, jotka kokemustensa pohjalta tietävät, että tulosta syntyy vain asioita tekemällä, ei niistä puhumalla.

Ja nyt, yksi kerrallaan, nämä miehet ovat jäämässä pois kuvasta, kun vuodet vierivät, uurteet syvenevät entisestään ja voimat alkavat ehtyä. Heidän aktiivisuutensa vähentyessä katoan mukana minäkin, sillä kun kasvoin kunnioittamaan heidän tapaansa toimia ja pitämään sitä ainoana oikeana ja arvokkaana, koen itseni täysin ulkopuoliseksi nykymaailman menosta.

Enkä edes tiedä, pitäisikö ulkopuolisuudestaan olla harmissaan, ylpeä vai kenties molempia.

Näkyvyyttä meedioissa

Perättömiä laskuja lähettävät yritykset olivat melkoinen vitsaus jo pienyrittäjänä uransa tehneen isäni elinaikana, kun hänen postiaan käsittelin. Isäni yrityksen aktiivinen toiminta päättyi hänen kuolemaansa, mutta epämääräisiä laskuja kryptisistä palveluista saapuu yhä yrityksen nimellä ja osoitteella, ja ne aiheuttavat edelleen päänvaivaa.

Tällä kertaa kuitenkin päästiin helpolla, sillä laskun lähettäjä oli tehnyt epähuomiossa melko olennaisen virheen. Ohessa laskun lähettäjälle sähköpostitse lähettämäni viesti (tunnistetiedot luonnollisesti sensuroituna). Asian olisi tietysti yhtä hyvin voinut hoitaa myös kolmen-neljän rivin viestillä, mutta mitä hauskaa siinä olisi ollut?

Hyvä Yritystietohaku.fi:n edustaja,

Isäni yritys YYYYYYYY Oy sai asiakasnumerolla XXXXX laskunne XX-XXXX, joka oli päivätty 13.6.2016 ja jonka eräpäiväksi oli merkitty 23.6.2016. Emme reagoineet tähän mitenkään, koska emme mielestämme olleet tilanneet mitään palvelua. Kun tästä laskusta sitten saapui maksumuistutus, jossa uhattiin perintätoimilla, katsoin aiheelliseksi kaivaa alkuperäisen laskun esille ja ottaa Teihin yhteyttä.

Googlailun perusteella Yritystietohaku.fi vaikuttaa sellaiselta palvelulta, josta puhutaan kaikenlaista monella keskustelufoorumilla, ja joka ilmeisesti lupaa asiakkailleen jonkinsorttista näkyvyyttä medioissa. Kaikesta päätellen asiakkaanne kuitenkin saavat medioiden ohella näkyvyyttä myös meedioissa: laskusta ilmenevien tietojen mukaan palvelunne käyttöönotosta on tehty isäni yrityksen kanssa puhelimessa sopimus 7.6.2016, ja tilaajana on N.N.

Tilauksen tehnyt isäni N.N. kuoli 22.8.2015.

Isäni uskoi vahvasti kuolemanjälkeiseen elämään, mutta meihin lähiomaisiin hän ei ole silti toistaiseksi ottanut yhteyttä rajan toiselta puolelta. Siksi tuntuu mielenkiintoiselta, että hän on yli yhdeksän kuukautta poismenonsa jälkeen tehnyt kanssanne bisneksiä kuolemansa myötä aktiivisen toimintansa lopettaneen yrityksensä puhelimella – joka sekään ei ole ollut enää kuukausiin käytössä.

Mikäli meedionne ja isäni välinen kanava on edelleen auki, välittäkää hänelle viesti, että ikävöimme häntä kovasti. Lisäksi veljeni käski tiedustella, mihin hän on mahtanut laittaa vanhan kultakellonsa.

Muussa tapauksessa toivomme, ettemme enää koskaan kuule mitään yrityksestänne ja sen kyseenalaisista tavoista harjoittaa liiketoimintaansa. Jos lasku menee perintään, se riitautetaan ja asiasta otetaan yhteys viranomaisiin.

Terveisin,

Casey Ryback

Jotain hyötyäkin kirjallisuuden opinnoista

Lueskelin uutisia Hedman Partnersin tekijänoikeuskiristyskirjeen päätymisestä oikeuteen ja warettajalle maksettavaksi langenneista, asianajajien ylihintaisista palkkioista koostuvista kymmenien tuhansien oikeudenkäyntikuluista, joiden rinnalla itse rikoksesta määrätyt varsinaiset tekijänoikeuskorvaukset olivat vain muutamia satasia.

Tapaus herättää kysymyksen, miten ihmisen tulisi toimia kohdatessaan näitä juristin nimellä tunnettuja ahneita ja moraalittomia nilviäisiä.

Maailmankirjallisuutta huonosti tunteva ihminen ajautuukin kohtaamisissa helposti pulaan. Humanistinen sivistys kuitenkin voi opastaa meitä parhaaseen toimintamalliin, mikäli ajaudumme vaikeuksiin Hedman Partnersin lakimiesten ja heidän hengenheimolaistensa kanssa.   

Oikea vastaus löytyy William Shakespearen kolmesta erillisestä osasta koostuvan näytelmän Henrik VI toisesta osasta.

Taas uusi syy, miksi kenenkään ei pidä opiskella humanistista tutkintoa

Olen sanonut, että työllistymisen näkökulmasta minun olisi ollut järkevämpää alkaa sekakäyttää päihdyttäviä aineita kuin opiskella humanistisia aineita, sillä jopa kuiville pyrkivälle ex-narkkarille annetaan mieluummin uusi mahdollisuus kuin hyödyttömän ja typerän ainekokonaisuuden lukeneelle humanistille. Nyt sain oppia sen, että työllistymisen lisäksi tutkintoni pilasi myös alanvaihtohaaveeni.

Hain keväällä aikuiskoulutukseen, jotta pääsisin hankkimaan pätevyyttä tehdä jotakin sellaista, josta voisi olla jotakin konkreettista hyötyä yhteiskunnalle ja minulle itselleni. TE-keskuksen kanssa oli jo sovittu, että saisin opiskella 24 kk työttömyysturvalla, sillä heille oli selvää, että mikä tahansa ammatillinen tutkinto olisi työmarkkinoilla kysytympi kuin FM-paperini.

En kuitenkaan saanut opiskelupaikkaa. Perusteluna oli se, että koska minulla on jo yliopistotutkinto, ammatillinen koulutus ei edistäisi tarpeeksi työllistymismahdollisuuksiani. Unelmani uudesta alusta ja ehkä vielä jonakin päivänä jopa töihin pääsemisestä jäi näin pelkäksi unelmaksi.

Turhanpäiväinen korkeakoulututkinto & ei lainkaan työkokemusta on se kaikkein viheliäisin mahdollinen yhdistelmä. Ilman työkokemusta ei ole pienintäkään mahdollisuutta mihinkään sellaisiin ”soveltavaa korkeakoulututkintoa” vaativiin töihin, joihin tutkinnon avulla (ja/tai olemalla sukua oikeille ihmisille) muuten voisi päästä.

Samaan aikaan korkeakoulututkinto kuitenkin torppaa tehokkaasti toiveet päästä niihin yksinkertaisiin ja suorittaviin töihin, joihin ei vaadita koulutusta tai kummoista työkokemusta (ja jollaisiin itse asiantuntijahommia enemmän haikailisin). Hakiessani vaikkapa lehdenjakajaksi ja liittäessäni hakemukseeni kopioita yliopistotodistuksistani kaikkine laudatureineen ja erinomaisineen (koska mitään työtodistuksia ei ole liitettäväksi) koko touhu tuntuu varmasti vitsiltä myös siitä henkilöstä, joka hakemukseni lukee, mutta häntäkään se ei naurata.

Ainoaksi reitiksi noidankehästä ulos jäisi siis alanvaihto ja uuden koulutuksen ja pätevyyden hankkiminen, mutta näköjään tutkintoni muodostuu siinäkin kiviriipaksi. ”Ylikoulutettuja” pelkäävien työnantajien lailla myös opiskelupaikoista päättävät karsivat meidät heti kättelyssä ajatuksenaan, että työllistymme ”hyvillä papereillamme” muutenkin.

Tähän mennessä tutkintoni on siis sekä poikinut minulle (ainakin) 21 viikon odotusajan ilman työttömyysturvaa että vienyt mahdollisuuteni saada ammatillista koulutusta. Onneksi käteen jäi kuitenkin vahva sydämen sivistys ja arvostus ihmistieteitä kohtaan… Tai sitten ei. Japanissa vireillä oleva suunnitelma ajaa humanistiset tieteet alas yliopistoista olisi mielestäni erinomaisen tervetullut myös Suomeen. Minun kohdallani vahinko ehti jo tapahtua, mutta nuorempia täytyy suojella samalta kohtalolta. Huuhaatieteiden hävittämistä odotellessa voin vain kehottaa teitä, juuri lukiosta päässeet tai piakkoin pääsevät tulevat isänmaan toivot: älkää vain ikimaailmassa hakeko näille aloille.