tiistai 25. lokakuuta 2016

Tein työllistymistä edistävän päätöksen



Olen tässä kesän ja syksyn mittaan tehnyt joitakin työhakemuksia. Määrä ei ole kovin suuri, sillä käydessäni säännöllisesti läpi avoimia työpaikkoja läheskään joka kerta vastaan ei tule yhtäkään sellaista, johon täyttäisin työnantajan asettamat kriteerit edes jotenkin.

Työkokemusta ei ole eikä koulutukseni pätevöitä mihinkään, joten kaikki sellaiset työpaikat, joihin vaaditaan joko jotakin koulutusta tai työkokemusta, ovat olleet poissa laskuista. Jäljelle jäävissäkin yleensä sitten vaaditaan ties mitä työturvallisuuskortteja tai hygieniapasseja, joita minulla ei myöskään ole.

Aina silloin tällöin kuitenkin tulee vastaan ilmoituksia, joissa ei vaadita mitään ja joihin vastaaminen tuntuu mielekkäältä. Tällöin olen laittanut hakemuksen vireille.

Yleensä mitään vastausta ei tule. Toisinaan saan automaattivastauksen valinnan kohdistumattomuudesta minuun. Harvakseltaan pahoitteluissa on mukana myös masentavia tilastoja: erääseen paikkaan otettiin kolme työntekijää, ja hakijoita oli yli 600. (Olin ajatellut, että jos hakijoita olisi enintään viisi, niin minulla voisi olla vielä mahdollisuuksia: ehkä yksi heistä olisi tunnettu ja tuomittu rikollinen ja toinen 64-vuotias.)

Nyt olen tehnyt päätöksen, joka edistää työllistymistä ja on hyväksi kansantaloudelle.

En enää lähetä työhakemuksia.

On selvää, etten tule työllistymään mihinkään. Jos kuitenkin lähetän turhia työhakemuksia nolla-CV:lläni ja pilipalikoulutustodistuksillani varustettuna, joku joutuu aina ne lukemaan ja käsittelemään. Jokaisen turhan työhakemuksen käsittely taas vie työnantajan aikaa ja hidastaa omalta osaltaan sen pätevän henkilön työllistymistä, joka – toisin kuin minut – tullaan avoimeen paikkaan valitsemaan.

Kun hakemukseni ei ole näissä paperipinoissa hidastamassa prosessia, työt löytävät nopeammin osaavat ja kykenevät tekijänsä: tehokkuus paranee ja kansantalous kiittää.

Tämä palvelus on vähintä – ja enintä – mitä voin yhteiskunnan hyväksi tehdä.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Pellepelottelubuumi tekee pelosta paitsi aitoa, myös esteettistä ja metaforallista



Viime aikoina olemme saaneet lukea uutisista kiintoisasta ilmiöstä, joka levisi ensin Yhdysvalloista Eurooppaan ja nyt lähiviikkoina jopa Suomeen asti. Salaperäiset ihmisiä ulkona pimeässä pelottelevat pellehahmot lähtivät ilmeisesti ainakin osittain liikkeelle Stephen Kingin romaaniin perustuvan It-minisarjan tulevan elokuvaversioinnin markkinoinnin merkeissä.

Kuten tällaisilla ilmiöillä on usein tapana, touhu alkoi kuitenkin nopeasti elää omaa elämäänsä ja (mahdollinen) alkuperäinen sissimarkkinointifunktio jäi unholaan. Nyt ihmiset pukeutuvat pelleiksi ja lähtevät pelottelemaan lapsia ja ihmisiä kaduilla ilman sen kummempaa syytä tai merkitystä kuin se, että se on hauskaa.

En osaa aina päättää, olenko moralisti vai nihilisti. Moralisti minussa nousee esille aina silloin, kun jotakin tiettyä ryhmää – etnistä, seksuaalista tms. – pelotellaan, ahdistellaan ja vainotaan. Kun vaino on jonkin aatteen ja ideologian motivoimaa ja perustuu ajatukseen siitä, että jokin ryhmä on muita ylempänä tai alempana, moraaliviisarini värähtää mutta estetiikkaviisarini ei. Tällainen välinearvona käytetty pelko on vain banaalia.

Sitä vastoin kaikessa sellaisessa satunnaisessa pelossa ja kärsimyksessä, joka ei lainkaan valikoi kohteitaan, on mielestäni jotakin kaunista ja itsessään arvokasta. Silloin aiheutettu tuska ja ahdistus ovat luonteeltaan absurdia, kaoottista, arvaamatonta, merkityksetöntä ja turhaa – niistä tulee metafora koko elämälle. Ja koska sattumanvaraisesti aiheutetun pelon ja väkivallan kaikki muut merkitykset ovat ei-merkityksiä eli syntyvät siitä, ettei merkitystä ole, toiminnan ainoaksi todelliseksi merkitykseksi jää jäljelle niiden esteettinen funktio: järjettömän pelon, ahdistuksen ja kärsimyksen elämänmakuinen kauneus.

Kunnon pelle ei valitse kohteitaan; pelle tapaa juuri ne, jotka pimeällä tiellä sattuvat kohdalle osumaan. Eikä kohtausta ole ennalta käsikirjoitettu, vaan mitä tahansa voi ja saa tapahtua. Vain silloin tapaamisen satunnaisesta järjettömyydestä ja sen herättämistä aidoista tunteista ja reaktioista voi syntyä todellista, elämän kipeistä realiteeteista vieraantumatonta taidetta.