Vähän
aikaa sitten kirjoitin nykypäivään sijoittuvasta havainnostani liittyen
seuraajieni karun homososiaaliseen sukupuolijakaumaan. Kun aloin muistella vähemmän
villiä nuoruuttani, totesin, että historiani ja nykytilanteeni muodostavat
katkeamattoman jatkumon.
Minun
on tunnustettava menneisyydestäni eräs synkkä salaisuus. Ennen ryhtymistäni itseriittoiseksi
multi-instrumentalistiksi ja soittaessani pääasiassa vain koskettimia olen
hetken ajan soittanut bändissä.
Olin
yläasteella, oli kevään viimeisen kouluviikon perjantai – käsillä oli siis sekä
vuoden että elämän kaunein aika. Kotikylämme perinteikäs rock-tapahtuma, joka
järjestettiin ehkä yhteensä kolme kertaa ja kävijäennätyskin saattoi lähennellä
viittäkymmentä, oli alkanut, ja olin lavalla keyboardin takana
punk-metal-räimettä esittäneen yhtyeen kanssa.
Miten
tähän kummaan tilanteeseen oli tultu? Yläasteellamme oli minun lisäkseni vain
yksi poika, joka soitti koskettimia, ja hänellä sosiaalisena ja joviaalina
kaverina (vaikkakaan ei aivan niin taitavana soittajana kuin allekirjoittanut,
vaikka itse sanonkin: varsinkin vasemman käden tekniikkani oli huomattavasti
edistyneempää) oli jo omat bändikuvionsa. Niinpä poikien keksiessä, että
bändiin tarvitaan kosketinsoittaja, katseet kääntyivät minuun. Lupauduin
mukaan, sillä soittaminen on mukavaa.
Se
riittäköön taustoitukseksi. Olin siis lavalla muiden mukana tiluttamassa
Casiollani pyöreissä rilleissäni ja äidin ostamissa pastellisävyisissä
kevätvaatteissani (kauluspaita ja suorat housut), kun taas toverini suosivat
tyylissään mustia bändipaitoja, ketjuja ja niittejä. Soitin mielestäni hyvin ja
bändikaverit ilmaisivat olevansa samaa mieltä. Hetken tunsin jopa kuuluvani
joukkoon.
Nopeasti
setin jälkeen muut pojat korkkasivat oluet esiintymislavan lähettyvillä, vaikka
olimme reilusti alaikäisiä – itsehän vannoutuneena absolutistina kieltäydyin
silloin kuten edelleenkin teen. Samassa bändimme ympärille alkoi kerääntyä
koulumme tyttöjä, jotka soivat kehujaan ja huomiotaan… kaikille muille paitsi
minulle. Olin tyttöjen silmissä täysin näkymätön, joten taktista kypsyyttä
osoittaen bändiläisetkin päättivät unohtaa olemassaoloni, etten läsnäolollani
pilaisi heidän mahdollisuuksiaan vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Todettuani
tilanteen ja sen tosiasian, etteivät kaikki saa soittamallakaan naisia
kiinnostumaan, häivyin paikalta vähin äänin ja päätin, etten enää koskaan
tulisi soittamaan bändissä. Opettelisin kaikki tarvittavat instrumentit, jotta
voisin tehdä musiikkini sataprosenttisesti yksin. Eikä tekemässäni musiikissa
olisi mukana pienintäkään yritystä miellyttää naisia – mieluummin päinvastoin.
Vaikka Casey Ryback näki päivänvalonsa vasta yli vuosikymmen tapahtuman jälkeen, katkera
ja tympeä mulkku anonyymin projektini takana otti ensimmäisiä askeleitaan jo kävellessään
yksin pois tapahtumapaikalta auringon laskiessa kevätillassa 90-luvun lopussa.
;__;
VastaaPoistaEi bändissä soittaminen automaattisesti takaa naisia. Minä jos joku sen tiedän. En toki ole rocktähti enkä ammattimuusikko, mutta olen silti esiintynyt isommillekin yleisöille jopa maamme kärkimuusikoiden taustalla. Naismenestys...käytännössä nolla.
VastaaPoistaTilanne on täysin sama tytöille. Se harmaavarpunen joka piti esitelmän kirjallisuudesta jäi huomiotta, samoin kuin takarivin kiltti tyttö tanssiesityksessä. Vanhempana huomiotta jää suurin osa, lyhyt on aika jolloin naiset pääsevät helpolla.
Kirjoituksesi ovat viime aikoina olleet tavallistakin negatiivisempia. I´ve been there. Nousin ylös kuopasta ja pikku askelia ottamalla asenne muuttui positiivisemmaksi. Sain ekan tyttöystävänikin, 33-vuotiaana. Olin silloin työtön, ei musiikkistatusta koska masennusvuosina kontaktit katosivat, ja vatsaakin alkoi kertyä. Mutta olin fiksu ja melko positiivinen heppu...se riitti.
Pieniä askeleita ja ajatuksia, siitä on kaikki kiinni.