Hittimusiikki on mielestäni viime vuosikymmeninä muuttunut siten, että kappaleiden ei enää
tarvitse olla hyvin ”läpi sävellettyjä”; melodian merkitys on pienentynyt
vaikkapa siitä, mitä se oli vielä 80-luvun hiteissä (tai huteissa, sillä myös kasarin korneimmat italodiskot ovat usein mainion mieleenpainuvia). Silti edelleenkin
menestyksekkäässä kappaleessa on useimmiten joko hyvä tai ainakin
ärsyttävyydessään tarttuva sävel viimeistään kertosäkeistössä, vaikka
säkeistöissä miten räpättäisiin tai huudettaisiin.
Näin
ei kuitenkaan ole aina. Alkuperäinen tarkoitukseni oli koota muutamia
mielestäni globaaliin suosioonsa nähden sietämättömän heikkoja sävellyksiä
2000-luvulta, mutta listatessani huomasin, että kolme pahinta inhokkiani
ovat naisartistien kappaleita ja vuodelta 2012. Niinpä millenniaalisen
katsauksen sijasta menemmekin vain neljän vuoden takaiseen kauniimman sukupuolen hittimusiikkiin. Kritiikki kohdistuu tässä tapauksessa enimmäkseen sävellyksiin, ei laulajiin: mikään näistä kolmesta kappaleesta ei pelastuisi esittäjää vaihtamalla. Lisäksi kappaleet edustavat genreä, jossa biiseiltä on lupa odottaa jonkinlaista säveltä. Vaikka kohtuuton olenkin, en silti lähtisi ensimmäisenä kritisoimaan vaikkapa dubstepiä mieleenpainuvien leitmotifien puuttumisesta, kun mukana hyräiltävyys tuskin on siinä ollut tarkoituksenakaan.
Kun
23. Bond-elokuvan Skyfallin (2012)
tunnuskappaleen esittäjä paljastui, ilmassa leijui lupaus siitä, että kappale
olisi tyylillisesti uskollinen vanhojen Technicolor-aikojen
Bondien musiikille. Tämä uutinen olikin tervetullut, sillä tietyt yritykset modernisoida Bond-teemojen soundia olivat vielä järkyttävämpää paskaa kuin
yhtäkkiä geneerisiksi toimintahölmöilyiksi muuttunut elokuvasarja itse noihin aikoihin.
Ainekset
hienoon ja ajattomaan kappaleeseen ovatkin kasassa. Orkestraatio on perinteitä
noudatteleva ja Adelella on ääntä
isoihin tulkintoihin. Se ei kuitenkaan kanna kovin pitkälle, sillä sävellyksenä
”Skyfall” on totaalisen mitäänsanomaton verrattuna vanhojen elokuvien klassikoihin.
Vaikka torvisektio miten soittaisi ”Bond-sointuja” ja jopa Monty Normanin teemasta asti mukana ollut ikoninen surffikitarakin
riffailisi hetken taustalla, säkeistö on täysin yhdentekevä ja kertosäkeistön
melodia suorastaan hirveä. ”Let the blaa-blaa, when it blaa-blaa, we will
blaa-blaa, blaa-blaa-blaa together.” Jos musiikkia harrastavalle
alakoululaiselle kuuntelutettaisiin puolenkymmentä vanhaa Bond-biisiä, opetettaisiin soinnut Am, F/A ja Am6 ja annettaisiin
tehtäväksi säveltää niiden pohjalta pastissi puolessa tunnissa, hän
todennäköisesti pystyisi parempaan.
En
voi sanoa tuntevani Alicia Keysin
tuotantoa läpikotaisin, mutta ainakin kuulemani perusteella hän ja hyvät
kappaleet ovat kuin itä ja länsi Rudyard
Kiplingin maineikkaassa runossa. Hyvänä esimerkkinä on artistin 12-12-12-hyväntekeväisyyskonsertin esitys: jostakin selittämättömästä syystä tämä yliarvostettu nainen päästettiin
samalle lavalle mm. The Whon, Paul
McCartneyn, Bruce Springsteenin
ja Billy Joelin kanssa – ja 11
minuutin settinsä koostui yhdestä kappaleesta ja minuuttikaupalla jatkuvasta surkeasta improvisaatioulinasta (vai oliko tuo sittenkin
jokin toinen kappale, en tiedä: huonon biisin erottaminen huonosta
improvisaatioulinasta on tässä tapauksessa mahdotonta).
Niinpä
ei ole mikään yllätys, ettei myöskään laulajattaren suurin hitti ole mistään
kotoisin. Läpeensä yksitoikkoista huutamista, jonka sanat ovat yhtä latteat kuin
sävelkin. Tekele ei myöskään tunnu etenevän mihinkään edes c-osassaan, ja
jollakin oudolla tavalla biisi on filosofialtaan käänteinen pop-kappale: kun
yleensä kappaleissa luodaan odotuksia kertosäkeistölle, tätä kuunnellessani
ajatus kertsin olemisesta vielä edessä aiheuttaa pelkkää vitutusta. Hirveällä
tavalla laulettu hirveä sävellys, joka saa vain pahalle tuulelle ja toivomaan napalmia lavalle, jotta tyttö saataisiin oikeasti tuleen.
Keysistä
poiketen Rihannan (ja Adelen) tuotanto
koostuu pääasiallisesti varsin kelvollisista ja ammattimaisesti tehdyistä
pop-kappaleista. Monet tämän barbadoslaisen artistin ärsyttävätkin renkutukset ovat hyvällä ja
koukkuisalla tavalla ärsyttäviä – eli onnistuvat juuri siinä, mitä yrittävät.
Mutta sitten on mm. Sian kirjoittama
kappale ”Diamonds”, joka on sävellyksenä mielestäni kenties huonoin pop-kappale
koskaan. On sanottu, että kappale on kirjoitettu alle 15 minuutissa, ja vaikka tämä väite ilmeisesti koskee enemmän
laulun matalaotsaista sanoitusta, säveltä tuskin on mietitty ainakaan yhtään
sen kauempaa.
Sama simppelin
tylsä komppi ja sointukierto kiertää läpi kappaleen, josta varmaankin olisi
mahdollista tehdä jonkinlainen teoreettinen verse–bridge–chorus-jaottelu,
mutta se ei maksa vaivaa, sillä käytännössä kappaleen joka -tun osa silti kuulostaa täysin samalta. Vaikka osien sävelkulut
olisivatkin nuottipaperilla näennäisesti erilaiset, jokaisen osan melodia on
niin tylsä ja lattea, etteivät aivot rekisteröi niiden välille minkäänlaista eroa.
Kappale on malliesimerkki siitä, miten asemansa jo vakiinnuttaneet artistit
voivat julkaista ihan mitä tahansa sontaa, myydä ja saada kehuja; kuitenkin identtinen
laulu aloittelevan artistin tai bändin esityksenä olisi naurettu levy-yhtiöstä ulos
ja kehotettu menemään kotiin kasvamaan ja opettelemaan biisinteon alkeita. Mikä
oikein olisi ollutkin. Kehtaavatkin, saatana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti