Olen
tässä blogissa kirjoittanut aiemminkin omakohtaisesta pettymyksestäni humanistisiin tieteisiin
(ja lisännyt näihin päivityksiin asiasanan, jotta henkilön, joka tahtoo käyttää
tekstejäni humanistisia tieteitä vastaan, olisi helpompi löytää ne). Tässä
vielä yksi päivitys aiheesta, vielä yksi lisäsyy pettymykseeni. Katsoessani
Suomen tilaa vuonna 2017 olen tullut siihen tulokseen, että kyseiset tieteet
ovat epäonnistuneet tärkeimmässä asiassa, jonka vuoksi ne ovat olemassa.
Kun humanistilta* kysytään perustelua, miksi hänen puuhastelunsa kuplassaan on
relevanttia (ja siksi julkisen tuen arvoista), vaikka se ei tuota
taloudellisesti yhtikäs mitään, tämä saattaa vedota siihen, että humanistinen
tutkimus on itsessään arvokasta. Jos perustelu jää tähän, se on käytännössä ”mun
pitää saada rahaa koska mä haluun” eli jokseenkin ontuva, joten huomattavasti
paremmalta kuulostaa edellistä pidemmälle viety argumentti, jonka mukaan humanismilla on
tärkeä tehtävä yhteiskunnan henkisten arvojen – joita ei rahassa voi mitata,
mutta jotka silti ovat ensiarvoisen tärkeitä – vaalimisessa.
Väitän,
että humanistit ovat epäonnistuneet tässä tehtävässään. Jokainen huomaa, että yhteiskunnan
arvot kovenevat päivä päivältä, eikä humanistien kädenjälkeä näy missään. Nyt
kelkan kääntäminen lienee jo myöhäistä, mutta missä nämä henkisten arvojen
vaalijat olivat ja mitä tekivät silloin, kun asialle olisi ehkä vielä voinut
tehdä jotakin?
Surullisinta
asiassa on se, että humanistit ovat hävinneet pelin jopa omalla kotikentällään:
diskurssien eli puhetapojen välisessä sodassa. Humanistien pitäisi olla paitsi
eettisiä, suvaitsevaisia ja kauttaaltaan hyviä ihmisiä, mutta sen lisäksi myös kielen ja
viestinnän tutkijoita ja ammattilaisia. Heidän vastustajansa taas… no, eivät
keskimäärin ole niin koulutettuja ja teoreettisesti orientoituneita.
Silti
2000-luku on ollut rasistisen uuskielen riemujuhlaa. Jo viime vuosikymmenellä
nähtiin, miten alkuaan positiivisiksi tarkoitetut termit, kuten ”kulttuurin
rikastaminen”, onnistuttiin maahanmuuttokriittisissä piireissä kääntämään
ironisesti päälaelleen sillä seurauksella, ettei kukaan näiden piirien
ulkopuolellakaan voinut enää puhua kulttuurin rikastamisesta joutumatta
naurunalaiseksi. Maahanmuuttokriittinen diskurssi otti erävoiton.
Tästä
eteenpäin homma onkin ollut yhtä maali-iloittelua kentän toiseen päähän.
Tuoreimpana esimerkkinä maahanmuuttokriittisen puhetavan yleistymisestä ja normalisoitumisesta on
”suvakki”-termin leviäminen MV-roskasta ja nupintutisuttajien mölinästä myös (ainakin
tätä ennen) vakavasti otettavan median käyttöön. Sanojen lisäksi maahanmuuttokriittisten
rakentama käsitteellistäminen ja kategorisointi terminologian takana on hyväksytty
sellaisenaan osaksi todellisuutta. ”Suvakki”-olkiukosta on onnistuttu luomaan keskusteluun ”toinen
ääripää”, mikä on absurdia. Toinen ääripää tekee tuhopolttoja, pahoinpitelee
ihmisiä keskellä kirkasta päivää ja vainoaa mielestään väärin ajattelevia
verkossa ja sen ulkopuolella armottomasti, mutta ”suvakin” käsitteen avulla
ihmisoikeuksien ja inhimillisyyden puolustajat on onnistuttu tuomaan
keskustelussa samalle viivalle rasistisen roskajoukon kanssa.
On
enää vain ajan kysymys, milloin ”matu”-termi löytää ensimmäisen kerran tiensä
valtamedian sanavarastoon.
Diskurssien
sota on siis maahanmuuttokriittisten yksipuolista näytöstä, vaan mitä tekevät
humanistit, joiden leipälajia juuri tällaisten juttujen pitäisi olla? Eivät
mitään. Heidän yrityksensä muokata kielen avulla todellisuutta näyttävät melko
vaisuilta. Jotakin ”mies- ja naisoletettua” ja vastaavia outoja uudissanoja yritetään
vähän ajaa yleiseen kielenkäyttöön sukupuolivähemmistöjen tasa-arvon
parantamiseksi, mutta eipä siitäkään oikein mitään tule.
On
siis vain kaksi vaihtoehtoa. Joko humanistinen ajatus siitä, että kielellä
pystyisi muovaamaan todellisuutta, on vahvasti liioiteltu, ja käytännössä
todellisuus muovaa aina kieltä paljon enemmän kuin päinvastoin. Jos asia on
näin, rasistinen diskurssi voittaa siksi, että enemmistö ihmisistä on joko
rasistisia tai vain riittävän välinpitämättömiä, koska asia ei kosketa heitä
itseään. Kieli muuttuu enemmistön ehdoilla ja heijastelee yleistä ajanhenkeä,
eikä sitä voi valistuneesti ohjata ylhäältä sen enempää oikeaan kuin
vääräänkään suuntaan. (Eikä ”miesoletettu” koskaan leviä kuplan ulkopuoliseen
käyttöön, koska suurimmalle osalle ihmisistä sukupuolten määrittely ja
olettaminen eivät ole eivätkä tule olemaan ongelma.)
Toinen
vaihtoehto on se, että kielellä hallitseminen on kuin onkin mahdollista, ja kielipelissä
onkin kyse siitä, kuka hallitsee sen parhaiten. Siinä tapauksessa humanistinen
oletus kielestä todellisuuden rakentajana on oikea, mutta jopa rasistinen matua
ja suvakkia neuroottisesti huuteleva roskajoukko osaa kielellä vaikuttamisen
paremmin kuin korkeasti koulutetut ammattilaiset.
Kumpikaan
vaihtoehto ei mairittele humanisteja tai vakuuta minua siitä, että he olisivat
kovinkaan tarpeellisia yhteiskunnassa.
* On tietenkin olemassa myös humanisteja, jotka osaavat ja tekevät jotakin arvokastakin, kuten kääntäjät ja opettajat. Heidän merkitystään yhteiskunnassa ei voi kiistää: tämä teksti käsittelee itseni kaltaisia mitään hyödyllistä ja tuottavaa osaamattomia humanisteja, joille ei ole yliopiston ulkopuolisilla työmarkkinoilla mitään kysyntää.
Tunnut jotenkin ajattelevan, että kyseessä on vain diskurssien välinen käninä, eikä näiden ryhmittymien kokemien todellisuuksien ristiriita. Kyllä diskurssi nousee koetusta todellisuudesta; esimerkiksi siitä miten reiluilta tuntuvat matujen hyysäämiseen kaadetut sadat miljoonat eurot kantiksiin kohdistuvien leikkausten rinnalla. Ehkä se on kaltaisellesi humanistille kauhistava ajatus, että maahanmuuttokriittisten diskurssin ylivoima johtuu siitä, että he ovat oikeassa.
VastaaPoistaKahdesta vaihtoehdostani esitin ensimmäisenä juuri tuon, että puhetavat vain heijastavat olemassaolevaa todellisuutta, ja enemmistö ihmisistä kokee todellisuuden kategorioineen olevan lähempänä maahanmuuttokriittistä diskurssia kuin humanistista monikulttuurisuus-diskurssia. Se tuntuu todennäköisemmältä kuin ajatus, että kieltä hallitsemalla hallittaisiin myös mieltä, sillä siinä tapauksessa humanistit ovat maailman huonoimpia ihmisiä myös siinä ainoassa asiassa, jossa heidän pitäisi olla hyviä ja oppineita. (Humanistien parissa tekemieni havaintojen perusteella tosin tätäkään vaihtoehtoa ei voi aivan kokonaan sulkea pois.)
PoistaJos tässä asiassa nyt jonkin hyvän puolen tahtoo nähdä, niin kielen voimattomuudesta faktojen edessä seuraa se, että höpinä kulttuurimarxistisesta salaliitosta ja siihen liittyvästä todellisuuden muokkaamisesta ja maailman hallinnasta sosiaalisen konstruktionismin keinoin voidaan lopettaa.