Kottikärryt

Kävin muutama viikko sitten K-raudassa. Olin aiemmin sivuuttanut Byggmax-mainoksen huomiot kilpailevien ketjujen somistuksen, ystävällisen palvelun ja muun metroseksuaalisuusasteen lisääntymisestä tarpeettomana kärjistyksenä.

Esimerkiksi se on vain hyvä, että samassa paikassa raakalaudan ja äijämäisten työkalujen kanssa on Vallilan verhoja ja muuta sisustussälää. Siinä on selvästikin ajateltu parisuhteessa olevia miehiä: hömppäosastot (koska esimerkiksi verhot ovat hömppää – ovathan sälekaihtimet keksitty!) ovat käteviä naisparkkeja siksi aikaa, kun miehet tekevät kaupassa oikeasti tärkeitä asioita, kuten vertailevat meisseleitä työkaluosastolla.

Kassoja lähestyttäessä se kuitenkin iski minuun. Jossakin ylittyy raja, jolloin uskottava kauppaketju menee rihkamassa liian pitkälle. K-raudan tapauksessa tämän horisontin toiselta puolelta minua tervehtivät koristekottikärryt, vieläpä idyllisesti valmiiksi ruostutetut!

Siis mitä helvettiä? Kenen uuvatin mielestä ruosteiset kottikärryt ovat jotenkin hieno pihakoriste? Ainakin minulle keskelle pihaa jääneet ja paikoilleen ruostuneet kottikärryt synnyttävät mielikuvan Nousevan auringon talosta (trad., mm. The Animals 1964, suom. Lasse Mårtenson). Miksi kukaan tahtoisi kotinsa näyttävän paikalta kuululta kurjuuden?

Ensi kesäksi varmaan saadaan markkinoille valmiiksi haalistunut, hilseilevä ja lohkeileva maali, jolla rakennuksiin saa suoraan purkista siveltyä faulknerilaista menetetyn loiston ja kunnian tuntua. Ehkä vielä vähän rikkaruohoryteikön siemeniä puutarhaosastolta ja kiinalainen koristekissanluuranko esilahotetun portaikon alta somasti pilkottamaan, niin jopas kelpaa rappioromanttisessa miljöössä kauniina suvi-iltana kännipäissään vaimoa ja koiraa hakata!

Ei mahdu estetiikan tajuuni – mikä tosin voi johtua siitäkin, ettei minulla ole estetiikan tajua.