Kansalaispalkasta
eli perustulosta on keskusteltu kauan. Systeemiä mitä ilmeisimmin kokeillaan jo
lähivuosina, tosin myös tätä ”tulossa lähiaikoina kokeiluun” -aietta on
kuljetettu mukana vuosia ilman konkreettisia edistysaskeleita. Kansalaispalkan
suurimpana etuna pidetään byrokratian purkamista ja kansalaisten saattamista
tasa-arvoiseen asemaan: nythän käytössä on ties kuinka monta osin päällekkäistä
tukijärjestelmää, kun taas perustulomallissa kaikki tuet maksettaisiin samalla
nimellä saajan asemasta (työtön, opiskelija, eläkeläinen jne.) riippumatta.
Kansalaispalkka
olisi kuitenkin erittäin kätevä myös monien taide- ja kulttuurialojen
näkökulmasta. Näiden suurelta osin täysin turhanpäiväisten ja yhteiskuntaa
hyödyttämättömien alojen julkinen rahoitus ja tukeminen nimittäin voitaisiin perustulon
myötä lopettaa kokonaan. Ne kyseisten alojen toimijat, joiden työlle on aitoa
kysyntää, pärjäisivät jatkossakin.
Nyt
meillä kuitenkin on paljon joko taiteen kapitalismikriittistä tai sen l'art pour l'art -ulottuvuutta korostavia taiteilijoita, jotka
pitävät kunnia-asianaan sitä, ettei heidän työllään ole taloudellista arvoa ja
potentiaalia – ja samaan aikaan he äänekkäästi vaativat rahallista avustusta elämiseensä.
Vastaavasti akateemisella puolella esimerkiksi omalla taiteentutkimuksen kenttään
kuuluneella alallani professorit ja tutkijat olivat avoimesti ylpeitä siitä,
miten heidän tutkimustyötään ei mitenkään voinut soveltaa esimerkiksi yhteiskunnan,
yritysmaailman tai elinkeinoelämän tarpeisiin (tai mihinkään muuhunkaan
laitoksen ulkopuolisessa maailmassa), vaan koko puuhailulla oli vain ”itseisarvoa”.
Mutta siitä viis, että yhteiskunnallinen merkitys on olematonta ja opiskelijat
eivät työllisty, koska eivät osaa mitään, mille olisi kysyntää – julkista
rahaa pitäisi silti saada!
Perustulo
mahdollistaisi sen, että kaikenlainen edellä kuvatun kaltainen ”itseisarvoinen”
eli suomeksi täysin täysin yhdentekevä puuhastelu voitaisiin ilman tunnontuskia jättää yhteiskunnassa harrastustoiminnaksi.
Ne, joiden mielestä ketään kiinnostamattoman taiteen tekeminen tai vielä
edellistä marginaalisempi näpertely eli kyseisen taiteen tutkiminen on
vaivannäön arvoista, voisivat jatkossa harrastaa sitä niin, että kansalaispalkka
turvaisi heidän minimitoimeentulonsa. Jos köyhyysrajalla kärvistely kuitenkin alkaisi
kyllästyttää, mikään ei estäisi vaihtamasta toimenkuvaa johonkin oikeasti
hyödylliseen ja tuottavaan: järjestelmä siis kannustaisi
mutta ei pakottaisi kansalaisiaan tekemään niin.
Yliopistoissa
näiden tuottamattomuudestaan ylpeiden alojen tutkinnonanto-oikeudet voitaisiin
säilyttää. Niinpä, jos joku edelleen tahtoisi opiskella ja valmistua ja sen
jälkeen opettaa, tehdä tutkimusta ja arvioida muiden tutkimuksia pelkästä
intohimosta, hän voisi sitä omalla ajallaan ja rahallaan tehdä, mutta perustulon lisäksi mitään
muuta korvausta ei enää julkisesta budjetista maksettaisi kenellekään osalliselle.
Jos
yksityistä rahoitusta taiteilijoille ja tutkijoille heruisi, sitä tietenkin
voisi ottaa vastaan ja leventää sillä leipäänsä, mutta kun yksityinen sektori ei
tähänkään asti ole ollut järin innokas syytämään rahaa humanistisiin lasihelmipeleihin
saati ruokkimaan purevia ”kriittisiä” käsiä, tilanne tuskin jatkossakaan
muuttuisi – ja miksi pitäisikään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti