tiistai 24. toukokuuta 2016

Kansalaispalkka, taide ja taiteentutkimus



Kansalaispalkasta eli perustulosta on keskusteltu kauan. Systeemiä mitä ilmeisimmin kokeillaan jo lähivuosina, tosin myös tätä ”tulossa lähiaikoina kokeiluun” -aietta on kuljetettu mukana vuosia ilman konkreettisia edistysaskeleita. Kansalaispalkan suurimpana etuna pidetään byrokratian purkamista ja kansalaisten saattamista tasa-arvoiseen asemaan: nythän käytössä on ties kuinka monta osin päällekkäistä tukijärjestelmää, kun taas perustulomallissa kaikki tuet maksettaisiin samalla nimellä saajan asemasta (työtön, opiskelija, eläkeläinen jne.) riippumatta.

Kansalaispalkka olisi kuitenkin erittäin kätevä myös monien taide- ja kulttuurialojen näkökulmasta. Näiden suurelta osin täysin turhanpäiväisten ja yhteiskuntaa hyödyttämättömien alojen julkinen rahoitus ja tukeminen nimittäin voitaisiin perustulon myötä lopettaa kokonaan. Ne kyseisten alojen toimijat, joiden työlle on aitoa kysyntää, pärjäisivät jatkossakin.

Nyt meillä kuitenkin on paljon joko taiteen kapitalismikriittistä tai sen l'art pour l'art -ulottuvuutta korostavia taiteilijoita, jotka pitävät kunnia-asianaan sitä, ettei heidän työllään ole taloudellista arvoa ja potentiaalia – ja samaan aikaan he äänekkäästi vaativat rahallista avustusta elämiseensä. Vastaavasti akateemisella puolella esimerkiksi omalla taiteentutkimuksen kenttään kuuluneella alallani professorit ja tutkijat olivat avoimesti ylpeitä siitä, miten heidän tutkimustyötään ei mitenkään voinut soveltaa esimerkiksi yhteiskunnan, yritysmaailman tai elinkeinoelämän tarpeisiin (tai mihinkään muuhunkaan laitoksen ulkopuolisessa maailmassa), vaan koko puuhailulla oli vain ”itseisarvoa”. Mutta siitä viis, että yhteiskunnallinen merkitys on olematonta ja opiskelijat eivät työllisty, koska eivät osaa mitään, mille olisi kysyntää – julkista rahaa pitäisi silti saada!

Perustulo mahdollistaisi sen, että kaikenlainen edellä kuvatun kaltainen ”itseisarvoinen” eli suomeksi täysin täysin yhdentekevä puuhastelu voitaisiin ilman tunnontuskia jättää yhteiskunnassa harrastustoiminnaksi. Ne, joiden mielestä ketään kiinnostamattoman taiteen tekeminen tai vielä edellistä marginaalisempi näpertely eli kyseisen taiteen tutkiminen on vaivannäön arvoista, voisivat jatkossa harrastaa sitä niin, että kansalaispalkka turvaisi heidän minimitoimeentulonsa. Jos köyhyysrajalla kärvistely kuitenkin alkaisi kyllästyttää, mikään ei estäisi vaihtamasta toimenkuvaa johonkin oikeasti hyödylliseen ja tuottavaan: järjestelmä siis kannustaisi mutta ei pakottaisi kansalaisiaan tekemään niin.

Yliopistoissa näiden tuottamattomuudestaan ylpeiden alojen tutkinnonanto-oikeudet voitaisiin säilyttää. Niinpä, jos joku edelleen tahtoisi opiskella ja valmistua ja sen jälkeen opettaa, tehdä tutkimusta ja arvioida muiden tutkimuksia pelkästä intohimosta, hän voisi sitä omalla ajallaan ja rahallaan tehdä, mutta perustulon lisäksi mitään muuta korvausta ei enää julkisesta budjetista maksettaisi kenellekään osalliselle.

Jos yksityistä rahoitusta taiteilijoille ja tutkijoille heruisi, sitä tietenkin voisi ottaa vastaan ja leventää sillä leipäänsä, mutta kun yksityinen sektori ei tähänkään asti ole ollut järin innokas syytämään rahaa humanistisiin lasihelmipeleihin saati ruokkimaan purevia ”kriittisiä” käsiä, tilanne tuskin jatkossakaan muuttuisi – ja miksi pitäisikään?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti