perjantai 24. maaliskuuta 2017

Diskurssien sota ja sen voittajat ja häviäjät



Olen tässä blogissa kirjoittanut aiemminkin omakohtaisesta pettymyksestäni humanistisiin tieteisiin (ja lisännyt näihin päivityksiin asiasanan, jotta henkilön, joka tahtoo käyttää tekstejäni humanistisia tieteitä vastaan, olisi helpompi löytää ne). Tässä vielä yksi päivitys aiheesta, vielä yksi lisäsyy pettymykseeni. Katsoessani Suomen tilaa vuonna 2017 olen tullut siihen tulokseen, että kyseiset tieteet ovat epäonnistuneet tärkeimmässä asiassa, jonka vuoksi ne ovat olemassa.

Kun humanistilta* kysytään perustelua, miksi hänen puuhastelunsa kuplassaan on relevanttia (ja siksi julkisen tuen arvoista), vaikka se ei tuota taloudellisesti yhtikäs mitään, tämä saattaa vedota siihen, että humanistinen tutkimus on itsessään arvokasta. Jos perustelu jää tähän, se on käytännössä ”mun pitää saada rahaa koska mä haluun” eli jokseenkin ontuva, joten huomattavasti paremmalta kuulostaa edellistä pidemmälle viety argumentti, jonka mukaan humanismilla on tärkeä tehtävä yhteiskunnan henkisten arvojen – joita ei rahassa voi mitata, mutta jotka silti ovat ensiarvoisen tärkeitä – vaalimisessa.

Väitän, että humanistit ovat epäonnistuneet tässä tehtävässään. Jokainen huomaa, että yhteiskunnan arvot kovenevat päivä päivältä, eikä humanistien kädenjälkeä näy missään. Nyt kelkan kääntäminen lienee jo myöhäistä, mutta missä nämä henkisten arvojen vaalijat olivat ja mitä tekivät silloin, kun asialle olisi ehkä vielä voinut tehdä jotakin?

Surullisinta asiassa on se, että humanistit ovat hävinneet pelin jopa omalla kotikentällään: diskurssien eli puhetapojen välisessä sodassa. Humanistien pitäisi olla paitsi eettisiä, suvaitsevaisia ja kauttaaltaan hyviä ihmisiä, mutta sen lisäksi myös kielen ja viestinnän tutkijoita ja ammattilaisia. Heidän vastustajansa taas… no, eivät keskimäärin ole niin koulutettuja ja teoreettisesti orientoituneita.

Silti 2000-luku on ollut rasistisen uuskielen riemujuhlaa. Jo viime vuosikymmenellä nähtiin, miten alkuaan positiivisiksi tarkoitetut termit, kuten ”kulttuurin rikastaminen”, onnistuttiin maahanmuuttokriittisissä piireissä kääntämään ironisesti päälaelleen sillä seurauksella, ettei kukaan näiden piirien ulkopuolellakaan voinut enää puhua kulttuurin rikastamisesta joutumatta naurunalaiseksi. Maahanmuuttokriittinen diskurssi otti erävoiton.

Tästä eteenpäin homma onkin ollut yhtä maali-iloittelua kentän toiseen päähän. Tuoreimpana esimerkkinä maahanmuuttokriittisen puhetavan yleistymisestä ja normalisoitumisesta on ”suvakki”-termin leviäminen MV-roskasta ja nupintutisuttajien mölinästä myös (ainakin tätä ennen) vakavasti otettavan median käyttöön. Sanojen lisäksi maahanmuuttokriittisten rakentama käsitteellistäminen ja kategorisointi terminologian takana on hyväksytty sellaisenaan osaksi todellisuutta. ”Suvakki”-olkiukosta on onnistuttu luomaan keskusteluun ”toinen ääripää”, mikä on absurdia. Toinen ääripää tekee tuhopolttoja, pahoinpitelee ihmisiä keskellä kirkasta päivää ja vainoaa mielestään väärin ajattelevia verkossa ja sen ulkopuolella armottomasti, mutta ”suvakin” käsitteen avulla ihmisoikeuksien ja inhimillisyyden puolustajat on onnistuttu tuomaan keskustelussa samalle viivalle rasistisen roskajoukon kanssa.

On enää vain ajan kysymys, milloin ”matu”-termi löytää ensimmäisen kerran tiensä valtamedian sanavarastoon.

Diskurssien sota on siis maahanmuuttokriittisten yksipuolista näytöstä, vaan mitä tekevät humanistit, joiden leipälajia juuri tällaisten juttujen pitäisi olla? Eivät mitään. Heidän yrityksensä muokata kielen avulla todellisuutta näyttävät melko vaisuilta. Jotakin ”mies- ja naisoletettua” ja vastaavia outoja uudissanoja yritetään vähän ajaa yleiseen kielenkäyttöön sukupuolivähemmistöjen tasa-arvon parantamiseksi, mutta eipä siitäkään oikein mitään tule.

On siis vain kaksi vaihtoehtoa. Joko humanistinen ajatus siitä, että kielellä pystyisi muovaamaan todellisuutta, on vahvasti liioiteltu, ja käytännössä todellisuus muovaa aina kieltä paljon enemmän kuin päinvastoin. Jos asia on näin, rasistinen diskurssi voittaa siksi, että enemmistö ihmisistä on joko rasistisia tai vain riittävän välinpitämättömiä, koska asia ei kosketa heitä itseään. Kieli muuttuu enemmistön ehdoilla ja heijastelee yleistä ajanhenkeä, eikä sitä voi valistuneesti ohjata ylhäältä sen enempää oikeaan kuin vääräänkään suuntaan. (Eikä ”miesoletettu” koskaan leviä kuplan ulkopuoliseen käyttöön, koska suurimmalle osalle ihmisistä sukupuolten määrittely ja olettaminen eivät ole eivätkä tule olemaan ongelma.)

Toinen vaihtoehto on se, että kielellä hallitseminen on kuin onkin mahdollista, ja kielipelissä onkin kyse siitä, kuka hallitsee sen parhaiten. Siinä tapauksessa humanistinen oletus kielestä todellisuuden rakentajana on oikea, mutta jopa rasistinen matua ja suvakkia neuroottisesti huuteleva roskajoukko osaa kielellä vaikuttamisen paremmin kuin korkeasti koulutetut ammattilaiset.

Kumpikaan vaihtoehto ei mairittele humanisteja tai vakuuta minua siitä, että he olisivat kovinkaan tarpeellisia yhteiskunnassa. 

* On tietenkin olemassa myös humanisteja, jotka osaavat ja tekevät jotakin arvokastakin, kuten kääntäjät ja opettajat. Heidän merkitystään yhteiskunnassa ei voi kiistää: tämä teksti käsittelee itseni kaltaisia mitään hyödyllistä ja tuottavaa osaamattomia humanisteja, joille ei ole yliopiston ulkopuolisilla työmarkkinoilla mitään kysyntää.

2 kommenttia:

  1. Tunnut jotenkin ajattelevan, että kyseessä on vain diskurssien välinen käninä, eikä näiden ryhmittymien kokemien todellisuuksien ristiriita. Kyllä diskurssi nousee koetusta todellisuudesta; esimerkiksi siitä miten reiluilta tuntuvat matujen hyysäämiseen kaadetut sadat miljoonat eurot kantiksiin kohdistuvien leikkausten rinnalla. Ehkä se on kaltaisellesi humanistille kauhistava ajatus, että maahanmuuttokriittisten diskurssin ylivoima johtuu siitä, että he ovat oikeassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kahdesta vaihtoehdostani esitin ensimmäisenä juuri tuon, että puhetavat vain heijastavat olemassaolevaa todellisuutta, ja enemmistö ihmisistä kokee todellisuuden kategorioineen olevan lähempänä maahanmuuttokriittistä diskurssia kuin humanistista monikulttuurisuus-diskurssia. Se tuntuu todennäköisemmältä kuin ajatus, että kieltä hallitsemalla hallittaisiin myös mieltä, sillä siinä tapauksessa humanistit ovat maailman huonoimpia ihmisiä myös siinä ainoassa asiassa, jossa heidän pitäisi olla hyviä ja oppineita. (Humanistien parissa tekemieni havaintojen perusteella tosin tätäkään vaihtoehtoa ei voi aivan kokonaan sulkea pois.)

      Jos tässä asiassa nyt jonkin hyvän puolen tahtoo nähdä, niin kielen voimattomuudesta faktojen edessä seuraa se, että höpinä kulttuurimarxistisesta salaliitosta ja siihen liittyvästä todellisuuden muokkaamisesta ja maailman hallinnasta sosiaalisen konstruktionismin keinoin voidaan lopettaa.

      Poista