lauantai 14. joulukuuta 2013

Materialistisen bloggaukseni ensiaskel: puhelin

Tämä bloggaus ei sisällä kaupallista tuotesijoittelua tai piilomainontaa.


Elämme maailmassa, jossa tavarat ja niiden omistaminen ovat keskeisimpiä fetissejä. Esineemme määrittelevät, keitä olemme; mikä on paikkamme ja identiteettimme sosiaalisessa todellisuudessa ja sen hierarkiassa.

Niinpä, jos haluaa blogilleen lukijoita, kannattaa kertoa ostoksistaan ja omaisuudestaan: katsokaa, näihin tavaroihin minulla on omistusoikeus! Jos artefaktit vain ovat oikeanlaisia, samaan aikaan kadehdittavia mutta myös samastuttavia, omistusoikeutensa julki tuominen voi johtaa suureen suosioon. Niinpä uusien lukijoiden kalastamiseksi hylkään hetkeksi tavanomaisen tylsän immateriaalisista arvoista jauhamiseni ja siirryn aikamme kovan ytimeen: nyt puhutaan tavarasta. Tarkemmin sanottuna puhelimestani, sillä mikä muukaan esine määrittelisi olemistamme yhtä paljon näin vuoden 2013 kääntyessä loppusuoralle?

Sain ensimmäisen kännykkäni ylioppilaslahjaksi keväällä 2003. Nokian malli 6310i oli tuolloin firman perusmallien parhaimmistoa, hillitty ja tyylikäs – sopiva lahjavalinta kaltaiselleni tulevaisuuden menestyjälle, jolla todistus vilisi pelkkää ällää ja eetä ja edessä piti siintämän suurten saavutusten.

My precious.

No, kymmenessä vuodessa ei sitten tapahtunutkaan mitään, joten analogiana elämäni päälinjalle nykyinen kännykkänikin on… edelleen tuo sama 6310i. Puhelinta ei ole tarvinnut huoltaa koskaan. Edes akkua ei ole kertaakaan vaihdettu ja lataus pysyy yhä viikon, sillä sosiaalisella erakolla puhelimen pääasiallinen käyttötarkoitus on kellon vilkaiseminen näytöltä. (Toinen ylioppilaslahja oli tuon ajan odotushorisontin mukainen kronografirannekello, mutta se on pölyttynyt vuosikausia laatikossa, kun en ole jaksanut käydä vaihdattamassa paristoa: ajan kun tosiaan näkee kännykästäkin.) Laite toimii edelleen lähes täydellisesti. Joskus soittoääni saattaa kajahtaa ilmoille vaikka näytöllä lukisikin Äänetön, mutta kun ainoat harvakseltaan soittavat ovat puhelinmyyjiä, ei tästäkään koidu suurta vahinkoa. Niin kuin ei siitäkään, jos puhelin joskus unohtuu kiinni tai jää lataamatta jokuseksi viikoksi.

Toisinaan vanha nokialaiseni herättää hilpeyttä äidin puolen sukulaisten ängribööds-älypuhelimia omistavissa penskoissa, jotka eivät olleet edes syntyneet, kun oma luurini tuli markkinoille. Heille hyväntahtoinen huvittuneisuutensa suotakoon. Oma taipumukseni on enemmän isän puolelta peritty – hän käyttää yhä kirjoituskonetta. Sähköistä kirjoituskonetta, ei hän sentään mikään kalkkis ole!

Yksi asia kyllä pitää tunnustaa: on minulla uudempikin puhelin. Muutama vuosi sitten isäukon auton penkin alta nimittäin löytyi kutakuinkin uuden veroinen Nokian läppäkansimalli jostakin vuoden 2008 tienoilta. Kukaan ei tiennyt, kenelle puhelin kuului, eikä kukaan liioin ole tähän päivään mennessä kysellyt kadonneen omaisuutensa perään. Kun sukulaisilta vielä löytyi yhteensopiva laturi, tulevaisuuteni on turvattu pitkäksi aikaa. Tavoitteena toki on pärjätä vielä ainakin toiset kymmenen vuotta luotettavalla 6310i:lläni, mutta kaikenlaisia haavereitahan voi aina sattua. Siihen asti tämä löytöluuri saa kuitenkin odottaa kiltisti vuoroaan.


P.S. Ei kenelläkään sattuisi olemaan tallessa vanhoja, maksimissaan 512 MB:n Compact Flash -kortteja? Kyseinen formaatti on – puhelimeni kanssa samoihin aikoihin sijoittuvan – musiikinäänitystekniikkani pippuli ja suola, mutta uudemmat suuremmalla muistimäärällä varustetut CF-kortit eivät ole yhteensopivia laitteistoni kanssa, eikä ”riittävän huonoja” myydä enää missään.

1 kommentti:

  1. Heips, missä päin asustelet?

    Ruukinmatruuna on seurannut CRKK:ta pitempään Mikserissä ja nyt blogissa, ja toteaa, että sieltäpäin löytyy nasevia riimejä ja juicemaisen purevia sanoituksia. Koska sattuneesta syystä täälläkin päässä tykätään riimittelystä ja B-sanoitusten tekemisestä, niin olisi kiva jammata joskus yhdessä...?

    VastaaPoista