Kaikkien aikojen baaritappelu: Vaarallisella alueella

Huomenna televisiossa (FOX 23.40) nähdään Steven Seagalin elokuva Vaarallisella alueella (On Deadly Ground, 1994). Aiemmin tätä elokuvaa on pidetty Seagalin uran alamäen käynnistäjänä, yhden tähden arvoisena täydellisenä epäonnistumisena. Vain muutama soraääni (kuten Vern teoksessaan Seagalogy) on rohjennut puolustaa filmiä.

Siksi oli melkoinen iloinen yllätys huomata Iltalehden lyhyessä arviossa uusien tuulten puhaltavan: neljä tähteä! Ohessa Tuomas Riskalan teksti:

Steven Seagal oli 1990-luvun alkupuolen suurin toimintatähti, jonka uran huippukausi kulminoitui täydellä taiteellisella vapaudella tehtyyn omaan ohjaukseen. Lopputulos on yksi 90-luvun ällistyttävimmistä toimintaelokuvista, vahvalla ekologisella sanomalla varustettu väkivaltaspektaakkeli, joka sijoittuu Alaskan tyrmääviin maisemiin. Seagal esittää pahalle öljy-yhtiölle työskentelevää Forrest Taftia, joka vaihtaa puolta kyllästyttyään läpimädän pomonsa (Michael Caine uransa sairaimmassa roolissa) korruptioon. Mielipuolisen viihdyttävä teos pitää nähdä omin silmin, jotta sen uskoo todeksi.

Arvioon tiivistyy elokuvasta ja sen taustoista kaikki olennainen, mutta täsmennetään silti hieman. Nykyisin suoraan videolevitykseen meneviä halpiksia tuottava Seagal oli tosiaan hetken ajan suuri nimi – jos nyt ei suurin niin ainakin lähes samalla viivalla Bruce Willisin (Die Hard) kanssa actiongenren eliitissä. Tähän asemaan hänet nosti Andrew Davisin ohjaama ja lajissaan kaikin puolin onnistunut toimintatrilleri Kaappaus merellä (Under Siege, 1992). Elokuva oli myös taloudellinen menestys, joten studio luonnollisesti halusi sille jatko-osan.

Tähän Seagalilla oli yksi ehto: Under Siege 2 (eli elokuva Kaappaus raiteilla, 1995) kävisi päinsä vain jos hän saisi sitä ennen kokeilla ohjaamista. Studio suostui, ja näin syntyi Seagalin uran ainoa todellinen auteur-elokuva, jossa hän vastaa sekä pääosasta että ohjauksesta. Käsikirjoitusta senseille ei ole kreditoitu, mutta on päivänselvää, että osatuottajana hänellä on ollut vaikutusvaltaa siihenkin. Elokuva nimittäin on aivan tekijänsä näköinen…

…ja tässä vaiheessa kuvaan tulee mukaan tuo Riskalan arvion ”mielipuolisen viihdyttävä” – tai ehkä pitäisi sanoa mielipuolisuudessaan viihdyttävä. Kyse on nimittäin elokuvasta, joka epäonnistuu kaikissa ylevissä tavoitteissaan, mutta tekee sen niin uskomattomalla tavalla, että katsojalla on hauskaa. Ensinnäkin yrityksenä on vaikuttaa suvaitsevaiselta ja puolustaa alkuperäiskansoja – mutta intiaanit esitetään tavalla, jonka rinnalla vanhat Aku Ankatkin ovat poliittisesti korrekteja ”toiseuden” käsittelyssään. Toisena tavoitteena on luonnonsuojelu – toteutustapanaan kokonaisen öljynporauslaitoksen räjäyttäminen maan tasalle.

Tarkoitus pyhittää keinot, sillä aineellisen tuhon aiheuttamisen ohessa Forrest Taft riistää myös ihmishenkiä varsin surutta maailman pelastamiseksi. Ja miten Alaska sitten suhtautuu tähän terroristiin, joka tappoi kymmeniä ja aiheutti osavaltion pääelinkeinolle satojen miljoonien vahingot? Tietenkin tekemällä hänestä jonkinlaisen kunniakansalaisen, joka elokuvan lopussa pitää neljään minuuttiin leikatun (alkuperäisessä käsikirjoituksessa huomattavasti pidemmän!), salaliittoteorioita vilisevän puheen niistä tärkeistä arvoista, joita hän teoillaan ajoi! Tosimaailman puolella Breivik ei kuitenkaan saanut ihan tällaista vastaanottoa…

Elokuvan hienoin yksittäinen kohtaus on kuitenkin ikimuistoinen baaritappelu, eräänlainen mise en abyme eli koko filmi pienoiskoossa. Kohtauksessa nimittäin tiivistyy Seagalin hahmon olemus, joka on olevinaan sankari (ainakin käsikirjoituksen mukaan), mutta katsojalle syntyy vaikutelma narsistisesta totaalimulkusta. Roolisuoritus on miehen parhaita, sillä Steven Seagal on Forrest Taft on Steven Seagal: mies esittää käytännössä itseään, joten viittaamiseni päähenkilöön ”Seagalina” jatkossa on täysin tietoista.

Tilanne kärjistyy, kun pahat koulukiusaaja-öljynporaajat kiusaavat alkuperäiskansan edustajaa. Baariin saapunut Forrest näkee vääryyden eikä voi olla puuttumatta siihen. Seuraa genrelle ominainen baarimittelö, jossa Seagalin auteur-kädenjälki kuitenkin erottuu tiettyinä poikkeuksina konventioista.

Enter the Fight of Tolerance!

[0:20] Biljardia pelaamassa ollut sivullinenkin saa osansa Seagalin turpasaunasta.

[0:28] …kuten myös kiintiömusta, sillä suvaitsevainen sankari ei syrji ketään ihonvärin perusteella edes tappelussa.

[0:41] ”I’ll cut you!” Huikeaa käsikirjoittamista: aie kun ei käynyt veitsen heiluttelusta ilmi.

[0:54] Lihonut ja rähjääntynyt Mel Gibsonkin seuraa tapahtumia sivusta.

[0:55] Kenties koko elokuvan hienoin hetki, kun Seagal hakkaa itseään puolta pienemmän, vähintään seitsemänkymppisen ukonkäppänän, jonka osteoporoosin haurastamat luut vain rutisevat, kun peli muuttuu bingoa kovemmaksi. Miten sankarillista!

[1:03] ”My nuts!” Paras repliikki tähän asti.

[1:13] Täytetyn karhun syleilyyn lennähtäminen on metafora elokuvan sanomalle, jonka mukaan paluumme luontoon on maailman pelastamiseksi välttämätöntä mutta väistämättä kivuliasta.

[1:15] ”My balls!” Uusi voittaja on löytynyt, vaikka kaverin suu ei liikukaan; vuorosana on siis lisätty jälkiäänityksenä. Oikea ratkaisu – hetkestä karhun sylissä tulee heti paljon hauskempi.

Joukkomäiskeen jälkeen on vuorossa kohtauksen huipentuma: 1 vs. 1 -ottelu pääkiusaajaa vastaan.

[1:36] ”I’ve got a big pair of balls right between my legs!” Kolme kivesaiheista repliikkiä samassa elokuvassa 35 sekunnin sisällä kolmelta eri henkilöhahmolta lienee sellainen ennätys, ettei sitä ole rikottu tai tulla rikkomaan edes homopornon puolella.

[2:05] Ja vielä yksi.

[2:11] Enpä enää edes jaksa kommentoida.

[2:39] Seagalille ominainen egomulkkuilu alkaa nostaa päätään, kun vastapuoli on jo täysin lyöty ja peloissaan.

[3:04] Ainakaan elokuvaa ei voi syyttää väkivallan kaunistelusta. Eikä ääniefektien.

[3:35] Tässä vaiheessa kohtaus muuttuu jo niin yksipuoliseksi hakatun miehen ekstrahakkaamiseksi, että täytyy jo ihmetellä, kuka enää pitää päähenkilöä sankarina.

[3:41] Joku näköjään pitää. ”Siis wau, vähänks siistii! Näin nopeesti kostuin viimeks sillon ku Rane hakkas sen sokeen sen omalla kepillä!”

”Kamppailu” (eli Seagalin elokuvissa yleensä yhtä kuin ”yksipuolinen teurastus”) on ohi, mutta edessä on vielä kaikkein yllättävin käänne. Kohtauksella on nimittäin syvällinen sanoma – koko ottelun tarkoitus oli eettinen kasvu!

[3:58] ”What does it take to change the essence of a man?” Vastaus jää avoimeksi, mutta kohtauksen perusteella se lienee “Sisäelinten paskaksi hakkaamisen”.

[4:06] Mutta oppi onkin mennyt perille! Vihdoin hän ymmärtää menneet virheensä ja alkaa itkeä; hän haluaa muuttua.

[4:19] Myös Seagalin on muututtava (mutta onneksi hän ei sitä tee, sillä silloin elokuva ei enää olisi hänen narsistinen egotrippinsä vaan palaisi yhden tähden tusinakategoriaan).

[4:23] Ollaan ystäviä, jookos.

(Tosielämässähän kohtaus jatkuisi tuosta tilanteesta niin, että hakattu kaveri kuolisi yöllä sairaalassa sisäisiin vammoihinsa, Seagalin hahmo puolestaan parkkipaikalla selkäpuolelta tarjoiltuun iskuun, mutta tosielämässä baaritappelukin olisi päättynyt siihen, että porukka olisi käynyt kerralla kimppuun viidestä suunnasta ja hoidellut päähenkilön sucker punchilla.)

Tulkitsen kohtauksen loppupuolikkaan opetuksineen syntyneen Seagalin omasta kohtaamisesta judomestari Gene LeBellin kanssa. Tunnetun tarinan mukaan Seagal olisi käyttäytynyt Out for Justice -elokuvan kuvauksissa ylimielisesti ja haastanut stunteissa avustaneen LeBellin aikido vs. judo -otteluun. Ottelu päättyi nopeasti kuristusotteeseen, jonka lopputuloksena elokuvatähdellä oli taju kankaalla ja paskat housuissa (vrt. oksentaminen elokuvassa). Tosielämässä aikidomestari on siis ainakin kertaalleen ollut vastaavassa tilanteessa ottavana osapuolena, mutta kuten elokuva opettaa, muuttumiseen tarvitaan aikaa. Tähän päivään mennessä hän ei nimittäin ole suostunut vahvistamaan tarinan todenperäisyyttä.

Muistakaa siis katsoa tämä tahaton mestariteos avoimin mielin! Viihdyttäviä hetkiä riittää ja juonen ja päähenkilön luonteen puutteista huolimatta toimintakohtaukset ovat rautaa. Tämä on 1990-luvun vastine Commandolle (1985) – sillä erotuksella tosin, että Commandoa tehtiin jo valmiiksi kieli poskessa. Tekijöiden intentiot kuitenkin ovat sivuseikka: vain lopputulos ratkaisee, ja tässä lopputuloksena on 90-luvun hauskin toimintaelokuva.