Harrastelijamuusikkona,
jonka urakehitys kulkee koko ajan epäsuositumpaan ja marginaalisempaan
suuntaan, olen joskus miettinyt sitä, olisiko minun pitänyt toimia jotenkin
toisin. Mikäli tavoitteenani olisi ollut maine ja kunnia – ehkä jopa tehdä
musiikista ammattini –, olisi varmastikin pitänyt. Kuitenkin jo pitkään
kaikessa tekemisessäni ovat päteneet tietyt periaatteet, joista en ole voinut
kuvitella joustavani ja joista jatkossakin aion pitää kiinni.
1. Musiikkini on
oltava täysin epäkaupallista
Musiikillinen
osaaminen on lahja, ja on mielestäni väärin käyttää lahjaansa henkilökohtaisen hyödyn tavoitteluun. Elämme
maailmassa, jossa kaiken tekemisen mielekkyys määrittyy siitä maksettavan
hinnan mukaan. Niinpä olen päättänyt tietoisesti toimia mielettömästi sekä
elämässäni että musiikissani ja tullut siihen tulokseen, että kaiken tekemiseni
on oltava ilmaista.
Korvauksen
ottaminen olisi epäreilua siitäkin syystä, että työskentelytapani ja -välineeni
ovat amatööritasoa. (Tässä on toki helppo nähdä noidankehä: ammattitasoisen
laitteiston hankkiminen olisi mahdollista vain, mikäli musiikista tai jostakin
muusta olisi tuloja, ja sen myötä olisi mahdollista tehdä myös kaupallista
jälkeä, mutta kuten sanottua, minkäänlaista kiinnostusta tekemisen
kehittämiseen tähän suuntaan ei ole.) Tästä seuraa myös se, että mahdollisiin
vierailuprojekteihin en ole ostettavissa: jos pidän siitä, mitä ollaan yhdessä
tekemässä, suostun ilmaiseksikin – jos en pidä, pitäkää tarjouksenne.
2. Musiikkini täytyy
miellyttää vain minua itseäni
Koska
tavoitteenani ei ole myydä mitään tuotetta, minun ei tarvitse välittää kysynnän
ja tarjonnan laeista. Niinpä voin tehdä sellaista materiaalia, joka miellyttää
minua itseäni. Kymmenien tuntien vaivannäkö kappaleisiin, jotka saavat vuodessa
korkeintaan satoja katsomiskertoja YouTubessa,
olisi muuten täysin absurdia, mutta minun on oltava tyytyväinen (laitteistoni
ja osaamiseni asettamissa rajoissa) lopputulokseen – sillä, mitä mieltä muut
siitä ovat, ei ole läheskään niin paljon merkitystä.
3. Kappaleideni tekstien
on täytettävä tietyt asettamani kriteerit
CR&KK-kappaleiden
kirjoittamisessa pätee yksinkertainen ”kaksi kolmesta” -peukalosääntö, joka kuuluu seuraavasti: Jotta kappale
(teksti) olisi tekemisen ja julkaisemisen arvoinen, sen täytyy toteuttaa
seuraavista kolmesta ehdosta vähintään kaksi.
1. Tekstin on oltava hauska.
2. Tekstin on oltava kielellisesti oivaltava.
3. Tekstin on oltava sellainen, että joku voi pahoittaa
siitä mielensä.
Jos
kaksi kolmesta toteutuu, sävellyksen viimeistelyyn ja instrumenttien
äänityssessioon on perusteltua ryhtyä. Kaikki kolme toteutuvat samaan aikaan
vain harvoin, mutta joskus sekin on mahdollista, ja silloin tekemiseni on
minulle kaikkein tyydyttävintä.
Miksi kolmoskohdan provokatiivisuus? Ehkä siksi, että ihmisiä miellyttämään
pyrkivää musiikkia tehdään (kaupallisessa) maailmassa ihan tarpeeksi. Ja siksi,
etten pidä ihmisistä. Saan tyydytystä anonyymeistä tölväisyistäni ja
ajatuksesta, että henkilöllisyyteni paljastuminen voisi viedä minulta työpaikan
tai ihmissuhteet, jos minulla sellaisia olisi. Casey Rybackin hahmo on
50-prosenttisesti sitä, mitä olen oikeastikin; toiset 50 prosenttia on sitä, mitä
haluaisin olla, mutten pysty tai uskalla.
4. Älä mainosta
itseäsi
Yksi
ärsyttävimmistä asioista nykyajassa on tyrkkynä
oleminen, itsensä tekeminen näkyväksi tuppautumalla joka paikkaan esille.
Aion jatkossakin linkittää itse kappaleitani vain harvakseltaan, tilanteisiin
ja paikkoihin, joissa ne ovat aiheen kannalta perusteltuja. Alusta asti olen
ajatellut niin, että jos tekele on tarpeeksi hyvä, riittää, että sen vain
laittaa ulos – tarpeeksi hyvä materiaali seisoo omilla jaloillaan ja löytää
kasvavan yleisönsä ilman väkisin tuputtamistakin. Jos (kun) materiaalini ei
kerää näillä ehdoilla kuulijoita, se ei (ilmeisestikään) ole tarpeeksi hyvää.
5. Pysy poissa
sosiaalisesta mediasta
No
joo, tokihan YouTube on sosiaalista mediaa ja miksei blogikin, joten hypokraatiksi
syyttäminen on sikäli perusteltua. Siviiliminälleni ja musiikilliselle
persoonalleni yhteistä on kuitenkin se, etteivät Facebook, Instagram tai
vastaavat tule kysymykseenkään. En kaipaa seuraajia tai koe tarvetta jakaa
elämä(ttömyytt)äni tämän tarkemmin kenellekään, ja – periaatekohdan 4 jälkeen –
mitä muuta funktiota näille palveluille enää jää?
---
Tämä
periaateohjelma
mitä suurimmalla todennäköisyydellä tarkoittaa sitä, että ajan kuluessa
minusta tulee vain entistäkin marginaalisempi ja näkymättömämpi, mutta
ainakin olen ollut rehellinen itselleni. Jos tulevaisuudessa kuitenkin
tapahtuu
jotakin hämmentävää itsensä myymistä, kaivakaa tämä teksti esille ja
heilutelkaa sitä edessäni niin kuin niitä ”emme leikkaa koulutuksesta”
-kuvia on
heiluteltu tuoreen hallituksen edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti