Ainoa
mieleeni jäänyt asia ala-asteen äidinkielen opetuksesta on se, että siellä jostakin
syystä kirjoiteltiin paljon tarinoita. Juttujen sepittämisestä minulla ei ole
pahaa sanottavaa: se kannusti meitä käyttämään mielikuvitustamme ja luovuuttamme.
Tai ainakin suurinta osaa meistä…
Usein
tarinoiden kirjoittamisen jälkeen opettajamme luki niitä ääneen oppilaille, ja
me oppilaat kuuntelimme suurella mielenkiinnolla, mitä kaverit olivat tällä
kertaa keksineet. En muista, kertoiko opettaja etukäteen sitä, kenen tarinasta
oli kyse, mutta ainakin luokkamme tiettyjen poikien sepitteet olisi kyllä
nimettöminäkin pystynyt tunnistamaan helposti veren ja suolenpätkien esiintymistiheydestä.
Eräällä
kerralla lukemisvuorossa oli luokan jo hyvin nuoresta asti arvonsa tunteneen pikkuprinsessan
kirjoittama tarina. Kuuntelimme opettajan lukemista hiljaa, mutta kertomuksen edetessä yksi jos toinenkin meistä alkoi vähän levottomasti katsella toisiaan. Viimein tarina loppui, ja jokainen mietti, kuka sen sanoisi
ääneen. No, lopulta joku rikkoi hiljaisuuden.
Tuo oli suoraan eilisistä Muumeista! Vain nimet oli muutettu!
Vuosia myöhemmin googlailin vanhoja luokkakavereitani. Minulle selvisi, että tämä häpeämättömään huijausyritykseen
syyllistynyt tyttölapsi oli aikuisena päätynyt töihin vakuutusyhtiöön, mutta se tietysti voi olla ihan vain sattumaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti