Kissatorni II

Eräs kissan omistava (lue: omistama) sukulaiseni täyttää pyöreitä vuosia. Koska tämän XL-kokoisella kissalla ei ole ollut kunnollista kiipeily- ja raapimispuuta, päätin tarttua toimeen ja rakennella sellaisen syntymäpäiväyllätyslahjaksi. Pääpiirteittäin tekele noudattaa samoja periaatteita kuin ensimmäiseni, mutta rotevalle eläimelle kaikki on tehty vähän massiivisemmin, ja muutakin pientä tuotekehittelyä voi tarkkasilmäinen havaita (tai lukea kuvateksteistä).

Huomattavasti suurempi mökki, päällyskankaana nyt Jysmän terassimatto

Juuren verhoilu vähän hienommin kuin edellisellä kerralla, ja rungon alin osa (jonka testaajamme tuhosi omastamme nopeasti) punottua sisalköyttä (Biltema)

Rotisko koko komeudessaan; kauneusuniltaan töihin herätetty malli päätti ottaa hatkat

Kun viime viikkoina on joutunut kuuntelemaan hirmuhallituksemme linjanvetoja aina vain uudenlaisista ilmaistöistä, vastapainoksi on ollut mukavaa kuluttaa työttömyyskorvauksen odotusaikaansa olemalla kissoille töissä. Kissoille ja porvareille työskentelyssä yhteistä toki on se, ettei kumpikaan maksa palkkaa, mutta toisin kuin porvarilta näistä sentään saa työsuorituksensa jälkeen takaisin kehräystä ja puskuja, ei syyllistämistä ja vittuilua.

Ennen rasismi oli hauskaa

Kun aloittelin huumorimusiikin tekemistä, mietin usein, mitkä olisivat sellaisia yhteiskunnallisia tabuaiheita, joista kirjoittaminen ja laulaminen pahoittaisi eniten mieliä. Totesin, että muun muassa rasismi ja sovinismi olisivat aina varmoja teemoja, joiden ympärille rakentaa ronskia huulenheittoa. Kukkahattutädit kauhistelisivat kohdatessaan moisia menneiden vuosisatojen kaikuja, mutta muita kaikenlainen epäsovinnainen riimittely kenties naurattaisikin juuri epäsovinnaisuutensa vuoksi: tämä on hauskaa, koska se on väärin ja me kaikki tiedämme sen olevan väärin.

Tai jotenkin noin ainakin luulin asioiden olevan. Ihan tässä viime aikoina on kuitenkin tapahtunut jotakin sellaista, mikä on saanut minut epäilemään näitä hassutteluni aksioomia. Sosiaalisessa todellisuudessa kaikki asiat vuorovaikuttavat ja muuttavat toistensa merkityksiä, joten huumorikaan ei ole entisensä, jos todellisuus huumorin ympärillä on muuttunut rajusti. Tästä viimeisin esimerkki liittyy Varustelekaan, joka on kaupitellut kaikenlaista epämääräistä sälää samoilla hienoilla periaatteilla joilla itse olen tehnyt musiikkiani: esimerkiksi natsivivahteista rekvisiittaa on myyty, koska huonon maun varjeleminen on ollut heille ja asiakkailleen kunnia-asia.

Joitakin päiviä sitten yritys kuitenkin päätti vetää pääkalloheijastimensa pois myynnistä, koska se alkoi huolestua siitä, miten aiemmin vain ironisesti ihmisillä käytössä olleet natsitunnukset ovat viime aikoina kasvattaneet rajusti suosiotaan ilman pienintäkään ironia-aspektia.

Jo ennen tätä Varustelekan ratkaisua aloin kiinnittää huomiota samaan asiaan. Natsitunnukset ovat lakanneet huvittamasta samasta syystä kuin rasistiset ja sovinistiset vitsitkin – ne ovat lakanneet olemasta yhteisesti tunnustetun vääryytensä vuoksi hauskoja tabuja ja tulleet osaksi elämismaailmaamme pelottavalla tavalla. Vielä hetki sitten minustakin oli hauskaa kynäillä lauluja tummien poikien yllätyssekseistä ja harmitella sitä, miksi naiset eivät älynneet pysyä keittiössä, koska tällaisten mielipiteiden esittäminen jopa anonyymisti saattoi olla jotenkin provokatiivista. Eihän noin saa sanoa!

Sitten havahduin todellisuuteen. Huomasin eläväni maassa, jossa kymmenet tuhannet ihmiset seuraavat päivittäin valhemediaa, jonka näkyvimpänä tehtävänä on lietsoa rotuvihaa väritellyin ja jopa keksityin uutisin. Aikuiset ihmiset nimittelevät naisia Facebookissa suvakkihuoriksi ja toivovat näiden joutuvan raiskatuiksi ja tapetuiksi, ja tämän kaiken he tekevät omilla nimillään ja kuvillaan. Pieninkin ymmärtävä sana tai ele julkisuudessa pakolaisten ja maahanmuuttajien suuntaan riittää näille ihmispedoille oikeutukseksi siihen, että henkilöstä tulee vapaata riistaa kaikenlaiselle vainolle. Jos ennen rasistisia juttuja ei saanut julkisesti sanoa niiden tabuluonteen vuoksi, nyt rasismin vastaisesta julkisuudesta saa niskaansa ennennäkemättömän silmitöntä vihaa, jopa tappouhkauksia.

Tämän kaiken aidon vihan rinnalla omat kasvottomat kuplettini alkoivat tuntua melko vaisuilta. Suurin ongelma ei kuitenkaan ole se, ettei näin hulluun maailmaan enää ole helppo keksiä sellaista liioittelua, joka shokeeraisi (vaikka sekin on totta): pahinta on ollut nähdä, miten kaikki parodia lakkaa olemasta parodiaa ja tabut tabuja. Ennen kieli poskessa esitetyillä rasismeilla ja sovinismeilla oli tarkoitus vain saada aikaan ”hyi hyi, eihän nyt tuollaista saisi” -reaktio. Nyt kuitenkin myös nuo vanhan ajan vitsirasismit tulkitaan vahingossa tai tahallaan väärin ja valjastetaan välittömästi aidon vihan polttoaineeksi. Kiitos marginaalisen suosioni omille lauluilleni ei vielä ole ehtinyt käydä niin, mutta Retronyymi, jonka kanssa minulla on ollut ilo tehdä muutamia kappaleita, sai huomata ”Matu vaanii” -kappaleensa herättäneen epäironista mielenkiintoa myös matu-sanan käyttäjäkunnan keskuudessa.

Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että jatkossa huumorilauluja kirjoitellessani joudun rajoittamaan itseäni, mitä tulee tiettyihin ennen niin mehukkaisiin aiheisiin. Mehukkaita aiheet tietenkin yhä olisivat, mutta riski joutua tahtomattaan äänitorveksi vastenmieliselle raakalaislaumalle on liian korkea. Palataan eihän-noin-saa-sanoa-hyi-miten-tuhmien neekeri- ja raiskausvitsien pariin jälleen sitten joskus, kun nuo asiat taas ovat vain pahennusta herättäviä tabuja aidosti moniarvoisessa ja vihattomassa yhteiskunnassamme – eli sitten, kun niin ei oikeasti taas saa sanoa.

Flowchart on kiva, tykkäysten kinuaminen ei

Maailmassa on paljon asioita, jotka minua ärsyttävät – olenhan perusnegatiivinen ihminen. Ärsyttävien asioiden systemaattinen listaamiseni tuskin kuitenkaan kiinnostaa lukijaa yhtä paljon kuin jokin yksittäinen poiminta luettelosta. Otetaan ärsykkeistä siis esille tykkäysten ja tilausten ruinaaminen sosiaalisessa mediassa.

Koska en somea käytä, asia ei ole sellainen krooninen kestoärsyttäjä kuin vaikkapa mannermainen filosofia, Anne Berner, itsetarkoituksellinen sähkökitaratilutus tai kaupassa ostoksia viisisenttisillä maksaessaan kassatädille samalla sukuhistoriansa 1700-luvulta asti selvittävät mummot. Sen sijaan tämä ärsyyntyminen putkahtelee esille satunnaisesti mutta sitäkin voimakkaampana. Viimeksi sokeaa raivoani sai todistaa, kun paikallislehdessä tuppukylämme seurakunta kehaisi olevansa vihdoin Jumalan vuonna 2016 Facebookissa ja päätti tiedotteensa ajan hermoilla olemisesta sanoihin ”käy tykkäämässä”.

En käynyt. Periaatteen vuoksi en ikimaailmassa tykkää kenestäkään tai mistään tai tilaa mitään, jos minulle katsotaan aiheelliseksi muistuttaa mahdollisuudesta tykätä ja tilata. Me kaikki kyllä tiedämme mahdollisuuden olemassaolosta ilman muistuttamistakin. Niinpä, arvoisa Tyräperseenniemen (kotikuntani nimi muutettu) seurakunta: olisin kyllä tykännyt teistä ilman kehotustakin, jos teissä vain olisi jotakin tykättävää. Nyt kuitenkin tekee mieli liittyä reilun vuosikymmenen tauon jälkeen takaisin ko. seurakunnan jäseneksi vain siksi, että voisin mielenosoituksellisesti erota siitä uudestaan yksinomaan tämän jutun vuoksi. (Mistä mieleeni tuli se, että kun ras… maahanmuuttokriitikot aina pahoittavat mielensä Helsingin Sanomien vassaritoimittajien kulloisistakin suvakkimädätyksistä ja jyrähtävät, miten lehden tilaaminen loppuu taas tähän, niin sen täytyy olla aika työlästä aina viikon välein katkaista tilaus ja sitten tilata uudestaan, jotta mielenpahoituksen loputon kierre voisi jatkua.)

Mikä kaaviosta puuttuu?

Oheisen prosessikaavion – sillä kukapa ei rakasta yksinkertaisen asian esittämistä mahdollisimman monimutkaisella tavalla! – esimerkki on YouTubesta, mutta malli on pienin muutoksin helposti sovellettavissa myös muuhun sosiaaliseen mediaan ja sen sisältöön. Kaaviota mekaanisesti seuraamalla myös vastaanottamansa informaation soveltamiseen täysin kykenemätön yksilö ainakin oppii tykkäämään videoista ja tilaamaan kanavia oikein – kretiinille kelpo kehitysaskel sekin. Erityisen huomionarvoista kaaviossa on kuitenkin se, miten sisällöntuottajan kehotukset tykätä sisällöstään eivät vaikuta kuvattuun prosessiin millään tavalla.

Tämän asian tiedostaminen tekee tuottamastanne sisällöstä ja sen esillepanosta välittömästi paljon miellyttävämpää.

Käänteinen hyväntekeväisyys, eli projekti SaLaTajun luonnostelua

Yritän juosta säännöllisesti kymmenen kilometrin lenkkiä, mutta tänä kevättä kohti jo kääntyvänä talvena olen laistanut velvollisuudestani. Tänä iltana pakotin itseni liikkeelle, ja raikkaassa kevätilmassa syntyi seuraava mielestäni loistava idea, jolla voisin turvata lenkkimotivaationi säilymisen paremmin jatkossa.

Olen katkeruudessani ja ihmisvihassani edennyt niin pitkälle, ettei mikään vaikutuksiltaan positiivinen tavoite enää saa minua liikkeelle. Niinpä liikuttajani ja motivaattorini täytyy olla jotakin sellaista, joka ei edistä mitään hyvää, vaan on pelkästään kaikin puolin ilkeää ja ikävää.

Nykyaikana hyväntekeväisyys ja sillä hankittu positiivinen PR ovat kaikki kaikessa, kuten Uusi Lastensairaala 2017 -projekti tuhansine vapaaehtoisineen osoitti. Minua koko projekti vitutti jo silloin ja vituttaa edelleen, koska uskon pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, jossa ei tarvita hyväntekeväisyyttä välttämättömien asioiden hoitamiseen, vaan sairaalat kustannetaan verovaroin. Tästä se ajatus sitten lähti: on tullut aika esitellä käänteisen hyväntekeväisyyden käsite, jonka toteuttamiseksi luonnostelin mielessäni lenkillä projektia, jonka työnimi on SaLaTaju.

Idea toimii seuraavasti. Tavoitteena on valmentaa itsensä maratonjuoksukuntoon kahdessa vuodessa projektin käynnistämisestä (joka ei tapahdu vielä; tämä on vasta suunnitteluasteella). Noiden kahden vuoden aikana jokainen osallistuja säästää rahaa kuukausittain rahastoon. Mikäli maratonilla ei pääse maaliin eli tavoite ei täyty, juoksijan on lahjoitettava koko säästämänsä summa Lastensairaalalle. Jos juoksu kuitenkin onnistuu, joka penni käytetään juoksijan omien itsekkäiden mielihalujen tyydyttämiseksi, eivätkä kituvat kersat saa senttiäkään. Projektin työnimi onkin lyhenne sanoista Sairaan lapsen tappojuoksu.

Jos meillä on valtio, joka ei pysty verovaroin hoitamaan sairaita lapsiaan, sellaisen kansakunnan joka vitun ipana joutaa kuolla: jo pelkkä ajatuskin saa hymyn huulilleni. Niinpä ainakin oma motivaationi juoksuharjoitteluun pysyisi hyvin korkeana jo pelkästään sillä, etten todellakaan tahdo auttaa ketään – puhumattakaan siitä, että ilman töitä ja tuloja säästäminen ja hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen tekisi periaatteen lisäksi myös taloudellisesti tiukkaa. 

Luonnostelin jo logoideaakin tussilla A4-paperille.

Projektissa hienoa olisi myös keskisormen näyttäminen kaikelle sille oman kilven kiillotukselle, joka liittyy sosiaalisen median aikakauteen ja sen hyväntekeväisyyteen. Ihmiset, niin julkkikset kuin taviksetkin, tekevät hyviä tekoja saadakseen sponsoreita, positiivista näkyvyyttä ja hyvää PR-julkisuutta – ja tietenkin edistääkseen kaikella tuolla omaa suosiotaan ja uraansa.

Me tekisimme asian aivan päinvastoin. Me tekisimme epähurmaavan sosiaalisen joukkoitsemurhan. Emme kaipaisi sponsoreita tai faneja: me vain lähtisimme lenkille siksi, etteivät sairaat lapset saisi kaipaamaansa apua. Tavoitteena olisi saada ihmiset toivomaan epäonnistumistamme – miten hienoa sen jälkeen olisikaan onnistua ylittämään maaliviiva, hyvällä tuurilla jopa saada turpaankin heti reilun 42 kilometrin juoksurupeaman ja villien tuuletusten jälkeen!

Mitä mieltä olette? Ketkä olisivat kanssani mukana tällaisessa hyvän mielen ja kunnon juoksutapahtumassa, jos ideaa kehitetään yhdessä eteenpäin?