tiistai 26. marraskuuta 2013

Mikko ja klovni



Näytös I: Trauma


Olipa kerran poika nimeltä Mikko. Mikko rakasti sirkusta, ja etenkin klovnit olivat hänestä parasta ja hauskinta koko maailmassa. Hän keräsi lehdistä kaikki sirkusaiheiset kuvat, hänen seinällään oli klovniaiheisia julisteita, ja heti lukemaan opittuaan hän lainasi kirjastosta kaikki sirkusta käsittelevät kirjat. Olipa Mikolla tädin Amerikasta tuoma vettä ruiskuttava kukkanenkin, jota hän aina piti rintapielessään, valmiina yllättämään kenet vain pienellä kepposella.

Mikon perhe asui maaseudulla, eikä Mikko siksi ollut koskaan nähnyt oikeita sirkusklovneja esiintymässä, sirkukset kun yleensä saapuivat vain etelän suurten kaupunkien lähettyville. Eräänä päivänä Mikko kuitenkin huomasi aamiaispöydässä isän kasvojen edessä möllöttäneen sanomalehden etusivulla ilmoituksen, että muuan hassuista klovneistaan tunnettu sirkus esiintyisi kiertueellaan myös Mikon kotikylällä. Mikä uskomattominta, se tapahtuisi juuri sinä päivänä kun Mikko täyttäisi kymmenen vuotta!

Sirkukseen oli vielä kuukausi aikaa, ja vanhemmat lupasivat, että poika saisi mennä syntymäpäivänään sirkukseen, jos käyttäytyisi siihen asti kunnolla. Eikä häntä olisi tarvinnut kahdesti käskeä: Mikko oli kilteistä kiltein, hän jätti jopa tavallisetkin klovnikepposensa tekemättä, ja auttoipa hän vanhempiaan ahkerasti kotitöissä, vaikkeivät nämä edes pyytäneet. Mikko laski kalenterista päiviä sirkukseen: 25, 24, 23... Aika tuntui kuluvan to-del-la hi-taas-ti. Joka ilta Mikko meni aikaisin nukkumaan, jotta huominen tulisi nopeammin, ja näki unta vain sirkuksesta ja sen hassuista klovneista.

Viimein koitti syntymäpäivä, ja kultainen poika sai paljon lahjoja. Lelut ja pelit kuitenkin unohtuivat sillä hetkellä, kun viimeisen paketin pohjalla olleesta kirjekuoresta löytyi lippu illan sirkusesitykseen. Mikko kiljui ja hyppi: riemulla ei tuntunut olevan lainkaan rajaa! Hyvissä ajoin Mikko suuntasi sirkusteltalle ja istui kolmannen rivin paikalle numero kaksitoista odottamaan näytöksen alkua.

Näytös alkoi: trapetsitaiteilijat ja jonglöörit esittelivät temppujaan. Mikko oli haltioitunut, mutta kaikista hienoin esitys – klovnit, kuinkas muuten – antoi yhä odottaa itseään. Lopulta odotus palkittiin, ja värikkäät ja isokenkäiset hahmot saapuivat ruiskutellen vettä letkusta toistensa päälle ja mäjäytellen kermakakkuja toistensa naamoihin. Viimein esitys taukosi, ja klovneista vanhin ja kuuluisin nappasi mikrofonin ja huudahti: ”Seuraavaksi tarvitsisimme vapaaehtoisen yleisön joukosta!” Mikko hyppi penkillään, heilutti käsiään ja kiljui: ”Minä, minä! Valitse minut!” Ja voi sitä riemun tulvahdusta, jonka poika tunsi sydämessään, kun hänelle valkeni, että klovni oli valinnut juuri hänet kaikista kiljuvista lapsista. Hänet saateltiin keskelle esiintymisareenaa. Yleisö vaikeni kuuntelemaan, mitä nyt seuraisi.

Mikähän onkaan poika tää: mahdatko olla hevosen pää?

klovni riimitteli kysymyksen mikrofoniin pehmeällä, suorastaan imelällä äänellä. ”E-en”, Mikko vastasi arasti.

Tässäpä pulma, arvoitus paha. Sittenpä lienet hevosen maha?

klovni kysyi, edelleen lempeästi. ”Enpä ole sellainenkaan”, Mikko vastasi jälleen, nyt jo hieman pelonsekaisesti epäröiden, mitä kysyjä mahtoi ajaa takaa. Samassa klovnin silmiin ilmestyi pirullinen kiilto, ja hän käkätti:

Kun muut vaihtoehdot kerran on suljettu pois, niin sinun täytyy sitten olla hevosen PERSE!

Yleisö räjähti nauruun. Mikko juoksi häpeissään pois lavalta, ulos teltasta sateeseen, suoraan kotiin. Kotona hän linnoittautui omaan huoneeseensa ja itki itsensä uneen.


Näytös II: Nousu


Koulussa Mikkoa alettiin tapauksen jälkeen kiusata. Hän sai monenlaisia etupäässä takapäähän viittaavia lempinimiä ja hänen reppuunsa tungettiin kauroja. Entiset ystävätkin muuttuivat kiusaajiksi, ja tämän hiljaisen petoksen seurauksena Mikko eristäytyi muusta maailmasta täysin. Yläasteen ja lukion ajan hän oli erakko ja kummajainen, jota kukaan ei koskaan nähnyt koulun ulkopuolella. Lienee tarpeetonta sanoa, ettei hän osallistunut vanhojen tansseihin tai penkkareihin; kenet ”kaakkihanuri” muka olisi saanut tanssipartnerikseen? Hevonperse-Mikko oli yleinen naurunaihe ja jutunjuuri seudun nuorten keskuudessa. Lukion päätyttyä Mikon masennus oli edennyt siihen pisteeseen, että hän vietti seuraavat puolitoista vuotta käytännössä vain omassa huoneessaan, poistuen kotoa vain muutamia kertoja eikä koskaan lähikauppaa kauemmas.

Eräänä aamuna vanhemmat onnittelivat Mikkoa, mutta hän ei tajunnut miksi. Vasta sanomalehteä selaillessaan horteinen ja kaulapartainen ihmisraunio tajusi, mikä päivä oli. Hän täytti 20, ja oli kulunut täsmälleen 10 vuotta siitä, kun klovni oli hänen itsetuntonsa tuhonnut. ”Olen menettänyt kymmenen vuotta elämästäni!” Mikko hätkähti. ”Näin ei voi jatkua, ei saa jatkua. Jäin sanattomaksi silloin kerran, ja sen jälkeen en ole pystynyt vastaamaan kiusaajien herjoihin. Minun täytyy oppia pitämään puoleni!”

Samana päivänä Mikko painui kirjastoon ja lainasi pinon puhe- ja esiintymistaidon oppaita. Yömyöhäisin hän katseli verbaalista komiikkaa videoilta opetellen sanan säilän hienouksia. Kahdessa vuodessa hän oli kehittänyt niin paljon itsevarmuutta, että ensimmäisen kerran elämässään uskaltautui kylän baariin. Baarissa oli stand up -ilta, ja hetken mielijohteesta Mikko nousi lavalle. Hänen esityksensä, jossa hän kommunikoi ja väitteli yleisön kanssa, äänestettiin illan hauskimmaksi.

Pikkuhiljaa Mikon maine kasvoi, ja hän sai stand up -keikkoja eri puolilta maakuntaa. Kuuluisuuden ansiosta jopa entiset kiusaajat noteerasivat hänet, ja hänet kutsuttiin erään entisen luokkatoverin järjestämiin bileisiin! Sellaista ei ollut ennen tapahtunut. Loppuillasta juhlien isäntä humalapäissään muistutti Mikkoa perse-episodista, mutta kun Mikko vastasi salamannopealla kysymyksellä, miksi ”vänisevän nääpikän” juhlissa meno on kuivuudeltaan luokkaa ”Max Jakobson lukemassa Kalle Päätalo -äänikirjaa”, sanattomaksi jäänyt isäntä poistui yskähdellen ja luimuili juhliensa loppuun asti piilosilla.

Kolme vuotta myöhemmin Mikko julkaisi kirjan nimeltä Opas sanattomaksi jääville, jossa hän kertoi kokemuksistaan ja siitä, miten hankaliin tilanteisiin joutuvien tulisi reagoida ja kääntää tilanne voitokseen. Kirjasta tuli menestys, ja julkisuus toi Mikon uskomattomista taidoista parhaat puolet esille. Kun hän esiintyi lauantai-illan talk show'ssa, jopa ohjelmaa 20 vuotta vetänyt veteraanijuontaja jäi täysin sanattomaksi Mikon verbaalisessa ilotulituksessa. 29-vuotiaana Mikko oli maankuulu ja varakas, hänellä oli velaton omakotitalo ja kaunis avovaimo, ja suunniteltiinpa hänelle omaa tv-ohjelmaa. Silti hänestä tuntui, että jotakin puuttui.


Näytös III: Sovitus


Eräänä aamuna kahvia juodessaan ja lehteä selaillessaan Mikon silmään osui mainos. Sirkus oli tulossa kaupunkiin, ja kyse oli suuren klovnilegendan jäähyväisesityksestä. ”KAIKKI KLASSISET JÄYNÄT!” mainoksessa luvattiin. Mikä uskomattominta, esityspäivä oli Mikon 30. syntymäpäivä, jolloin oli kulunut päivälleen 20 vuotta lapsuuden nöyryytyksestä ja kymmenen siitä, kun hän viimein alkoi taas elää tapahtuman jälkeen. ”Tuonne minä menen!” Mikko päätti, ”…mutta tällä kertaa olen valmis.” Välittömästi Mikko soitti lippupalveluun ja varasi paikan numero kaksitoista kolmannelta riviltä. Hän halusi kaiken menevän samalla kaavalla – vain loppuratkaisu olisi toinen.

Esitys oli uskomaton. Jonglöörit ja trapetsitaiteilijat hoitivat ensin oman osuutensa kunnialla, ja sitten klovnit varastivat huomion. Mikko tajusi h-hetken lähestyvän, kun vanha, jo hieman ontuva ja kumara klovni saapui lavalle mahtavien suosionosoitusten saattelemana. ”Saisinko vapaaehtoisen yleisön joukosta?” klovni kysyi. Kuin salamana Mikko ponnahti ylös, valospotti suunnattiin häneen, ja hän astui taputusten säestämänä areenalle. Hän arvasi, mitä oli tulossa, ja kohta se tuttu kysymys kajahtikin ilmoille.

Mikä on nuorukainen tää: onkohan herra hevosen pää?

klovni tiedusteli. ”Enpä tietääkseni”, Mikko vastasi.

Tämäpä vasta arvoitus paha. Lienette sitten hevosen maha?

kuului jatkokysymys. "En taida olla sekään", Mikko sanoi kuivasti, sillä hän ei vielä tahtonut paljastaa korttejaan.

No pahus soikoon. Eihän tässä jää vaihtoehtoja. Teidän täytyy siis olla hevosen PERSE!!!

klovni täräytti ja nauroi päälle. Yleisökin räjähti nauruun, mutta tuo nauru vaikeni hetkessä. Vasta silloin kaikille katsojille valkeni, että mies areenalla oli juuri tuo tunnettu ja pelätty sanataituri, joka nyt tulisi lyömään klovnille luun kurkkuun tämän jäähyväisesityksessä: kukistaisi pilailijan tämän omalla areenalla.

Mikko ymmärsi odottaneensa tätä hetkeä 20 vuotta. Viimein oltaisiin sujut. Nyt hän vastaisi niin kuin hänen olisi pitänyt jo ensimmäisellä kerralla vastata – nyt hän voisi olla kokonainen, kaikki olisi sovitettu, täytetty, pyyhitty pois… Mikko katsoi klovnia tiukasti silmiin ja sanoi:

Haista pelle vittu.

-----
(Tarina ei ole omani vaan angloamerikkalainen antihuumorin klassikko, johon en kuitenkaan ole suomeksi toistaiseksi törmännyt. Päätin siksi jakaa tämän opettavaisen – opetus on että kaikkien tarinoiden loppuratkaisu ei vedä vertoja niiden pituudelle – kertomuksen kanssanne. Jos haluat lukemiseen kuluneet ja elämästäsi iäksi menetetyt minuutit takaisin, ota yhteys info-pisteeseen tai soita maksulliseen palvelunumeroomme 0700 314 159 265, 1,95 € / min + pvm., niin neuvomme, miten lineaarisen ja yksisuuntaisen aikakokemuksen ja -käsityksen voi muuttaa sykliseksi tai muuksi mannermais-fenomenologiseksi huuhailuksi.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti