Näytös
I: Trauma
Olipa kerran poika nimeltä Mikko.
Mikko rakasti sirkusta, ja etenkin klovnit olivat hänestä parasta ja hauskinta
koko maailmassa. Hän keräsi lehdistä kaikki sirkusaiheiset kuvat, hänen
seinällään oli klovniaiheisia julisteita, ja heti lukemaan opittuaan hän
lainasi kirjastosta kaikki sirkusta käsittelevät kirjat. Olipa Mikolla tädin
Amerikasta tuoma vettä ruiskuttava kukkanenkin, jota hän aina piti
rintapielessään, valmiina yllättämään kenet vain pienellä kepposella.
Mikon perhe asui maaseudulla, eikä
Mikko siksi ollut koskaan nähnyt oikeita sirkusklovneja esiintymässä, sirkukset
kun yleensä saapuivat vain etelän suurten kaupunkien lähettyville. Eräänä päivänä
Mikko kuitenkin huomasi aamiaispöydässä isän kasvojen edessä möllöttäneen sanomalehden
etusivulla ilmoituksen, että muuan hassuista klovneistaan tunnettu sirkus
esiintyisi kiertueellaan myös Mikon kotikylällä. Mikä uskomattominta, se
tapahtuisi juuri sinä päivänä kun Mikko täyttäisi kymmenen vuotta!
Sirkukseen oli vielä kuukausi aikaa,
ja vanhemmat lupasivat, että poika saisi mennä syntymäpäivänään sirkukseen, jos
käyttäytyisi siihen asti kunnolla. Eikä häntä olisi tarvinnut kahdesti käskeä:
Mikko oli kilteistä kiltein, hän jätti jopa tavallisetkin klovnikepposensa tekemättä,
ja auttoipa hän vanhempiaan ahkerasti kotitöissä, vaikkeivät nämä edes pyytäneet.
Mikko laski kalenterista päiviä sirkukseen: 25,
24, 23... Aika tuntui kuluvan to-del-la hi-taas-ti. Joka ilta Mikko meni
aikaisin nukkumaan, jotta huominen tulisi nopeammin, ja näki unta vain
sirkuksesta ja sen hassuista klovneista.
Viimein koitti syntymäpäivä, ja
kultainen poika sai paljon lahjoja. Lelut ja pelit kuitenkin unohtuivat sillä
hetkellä, kun viimeisen paketin pohjalla olleesta kirjekuoresta löytyi lippu
illan sirkusesitykseen. Mikko kiljui ja hyppi: riemulla ei tuntunut olevan
lainkaan rajaa! Hyvissä ajoin Mikko suuntasi sirkusteltalle ja istui kolmannen
rivin paikalle numero kaksitoista odottamaan näytöksen alkua.
Näytös alkoi: trapetsitaiteilijat ja
jonglöörit esittelivät temppujaan. Mikko oli haltioitunut, mutta kaikista
hienoin esitys – klovnit, kuinkas muuten – antoi yhä odottaa itseään. Lopulta
odotus palkittiin, ja värikkäät ja isokenkäiset hahmot saapuivat ruiskutellen
vettä letkusta toistensa päälle ja mäjäytellen kermakakkuja toistensa naamoihin.
Viimein esitys taukosi, ja klovneista vanhin ja kuuluisin nappasi mikrofonin ja
huudahti: ”Seuraavaksi tarvitsisimme
vapaaehtoisen yleisön joukosta!” Mikko hyppi penkillään, heilutti käsiään
ja kiljui: ”Minä, minä! Valitse minut!”
Ja voi sitä riemun tulvahdusta, jonka poika tunsi sydämessään, kun hänelle
valkeni, että klovni oli valinnut juuri hänet kaikista kiljuvista lapsista.
Hänet saateltiin keskelle esiintymisareenaa. Yleisö vaikeni kuuntelemaan, mitä
nyt seuraisi.
”Mikähän
onkaan poika tää: mahdatko olla hevosen pää?”
klovni riimitteli kysymyksen
mikrofoniin pehmeällä, suorastaan imelällä äänellä. ”E-en”, Mikko vastasi
arasti.
”Tässäpä
pulma, arvoitus paha. Sittenpä lienet hevosen maha?”
klovni kysyi, edelleen lempeästi.
”Enpä ole sellainenkaan”, Mikko vastasi jälleen, nyt jo hieman pelonsekaisesti
epäröiden, mitä kysyjä mahtoi ajaa takaa. Samassa klovnin silmiin ilmestyi
pirullinen kiilto, ja hän käkätti:
”Kun
muut vaihtoehdot kerran on suljettu pois, niin sinun täytyy sitten olla hevosen
PERSE!”
Yleisö räjähti nauruun. Mikko juoksi
häpeissään pois lavalta, ulos teltasta sateeseen, suoraan kotiin. Kotona hän
linnoittautui omaan huoneeseensa ja itki itsensä uneen.
Näytös
II: Nousu
Koulussa Mikkoa alettiin tapauksen
jälkeen kiusata. Hän sai monenlaisia etupäässä takapäähän viittaavia lempinimiä
ja hänen reppuunsa tungettiin kauroja. Entiset ystävätkin muuttuivat kiusaajiksi,
ja tämän hiljaisen petoksen seurauksena Mikko eristäytyi muusta maailmasta
täysin. Yläasteen ja lukion ajan hän oli erakko ja kummajainen, jota kukaan ei
koskaan nähnyt koulun ulkopuolella. Lienee tarpeetonta sanoa, ettei hän osallistunut
vanhojen tansseihin tai penkkareihin; kenet ”kaakkihanuri” muka olisi saanut
tanssipartnerikseen? Hevonperse-Mikko oli yleinen naurunaihe ja jutunjuuri
seudun nuorten keskuudessa. Lukion päätyttyä Mikon masennus oli edennyt siihen
pisteeseen, että hän vietti seuraavat puolitoista vuotta käytännössä vain
omassa huoneessaan, poistuen kotoa vain muutamia kertoja eikä koskaan lähikauppaa
kauemmas.
Eräänä aamuna vanhemmat onnittelivat
Mikkoa, mutta hän ei tajunnut miksi. Vasta sanomalehteä selaillessaan horteinen
ja kaulapartainen ihmisraunio tajusi, mikä päivä oli. Hän täytti 20, ja oli
kulunut täsmälleen 10 vuotta siitä, kun klovni oli hänen itsetuntonsa tuhonnut.
”Olen menettänyt kymmenen vuotta
elämästäni!” Mikko hätkähti. ”Näin ei voi jatkua, ei saa jatkua. Jäin sanattomaksi
silloin kerran, ja sen jälkeen en ole pystynyt vastaamaan kiusaajien herjoihin.
Minun täytyy oppia pitämään puoleni!”
Samana päivänä Mikko painui kirjastoon
ja lainasi pinon puhe- ja esiintymistaidon oppaita. Yömyöhäisin hän katseli verbaalista
komiikkaa videoilta opetellen sanan säilän hienouksia. Kahdessa vuodessa hän
oli kehittänyt niin paljon itsevarmuutta, että ensimmäisen kerran elämässään
uskaltautui kylän baariin. Baarissa oli stand
up -ilta, ja hetken mielijohteesta Mikko nousi lavalle. Hänen esityksensä,
jossa hän kommunikoi ja väitteli yleisön kanssa, äänestettiin illan
hauskimmaksi.
Pikkuhiljaa Mikon maine kasvoi, ja hän
sai stand up -keikkoja eri puolilta maakuntaa. Kuuluisuuden ansiosta jopa
entiset kiusaajat noteerasivat hänet, ja hänet kutsuttiin erään entisen
luokkatoverin järjestämiin bileisiin! Sellaista ei ollut ennen tapahtunut.
Loppuillasta juhlien isäntä humalapäissään muistutti Mikkoa perse-episodista,
mutta kun Mikko vastasi salamannopealla kysymyksellä, miksi ”vänisevän
nääpikän” juhlissa meno on kuivuudeltaan luokkaa ”Max Jakobson lukemassa Kalle
Päätalo -äänikirjaa”, sanattomaksi jäänyt isäntä poistui yskähdellen ja
luimuili juhliensa loppuun asti piilosilla.
Kolme vuotta myöhemmin Mikko julkaisi kirjan
nimeltä Opas sanattomaksi jääville,
jossa hän kertoi kokemuksistaan ja siitä, miten hankaliin tilanteisiin
joutuvien tulisi reagoida ja kääntää tilanne voitokseen. Kirjasta tuli
menestys, ja julkisuus toi Mikon uskomattomista taidoista parhaat puolet
esille. Kun hän esiintyi lauantai-illan talk show'ssa, jopa ohjelmaa 20 vuotta
vetänyt veteraanijuontaja jäi täysin sanattomaksi Mikon verbaalisessa ilotulituksessa.
29-vuotiaana Mikko oli maankuulu ja varakas, hänellä oli velaton omakotitalo ja
kaunis avovaimo, ja suunniteltiinpa hänelle omaa tv-ohjelmaa. Silti hänestä
tuntui, että jotakin puuttui.
Näytös
III: Sovitus
Eräänä aamuna kahvia juodessaan ja lehteä selaillessaan Mikon silmään osui mainos. Sirkus oli tulossa kaupunkiin,
ja kyse oli suuren klovnilegendan jäähyväisesityksestä. ”KAIKKI KLASSISET JÄYNÄT!”
mainoksessa luvattiin. Mikä uskomattominta, esityspäivä oli Mikon 30.
syntymäpäivä, jolloin oli kulunut päivälleen 20 vuotta lapsuuden nöyryytyksestä
ja kymmenen siitä, kun hän viimein alkoi taas elää tapahtuman jälkeen. ”Tuonne minä menen!” Mikko päätti, ”…mutta tällä kertaa olen valmis.” Välittömästi
Mikko soitti lippupalveluun ja varasi paikan numero kaksitoista kolmannelta
riviltä. Hän halusi kaiken menevän samalla kaavalla – vain loppuratkaisu olisi
toinen.
Esitys oli uskomaton. Jonglöörit ja
trapetsitaiteilijat hoitivat ensin oman osuutensa kunnialla, ja sitten klovnit
varastivat huomion. Mikko tajusi h-hetken lähestyvän, kun vanha, jo hieman
ontuva ja kumara klovni saapui lavalle mahtavien suosionosoitusten
saattelemana. ”Saisinko vapaaehtoisen yleisön joukosta?” klovni kysyi. Kuin salamana
Mikko ponnahti ylös, valospotti suunnattiin häneen, ja hän astui taputusten
säestämänä areenalle. Hän arvasi, mitä oli tulossa, ja kohta se tuttu kysymys kajahtikin
ilmoille.
”Mikä
on nuorukainen tää: onkohan herra hevosen pää?”
klovni tiedusteli. ”Enpä tietääkseni”,
Mikko vastasi.
”Tämäpä
vasta arvoitus paha. Lienette sitten hevosen maha?”
kuului jatkokysymys. "En taida
olla sekään", Mikko sanoi kuivasti, sillä hän ei vielä tahtonut paljastaa korttejaan.
”No
pahus soikoon. Eihän tässä jää vaihtoehtoja. Teidän täytyy siis olla hevosen PERSE!!!”
klovni täräytti ja nauroi päälle.
Yleisökin räjähti nauruun, mutta tuo nauru vaikeni hetkessä. Vasta silloin
kaikille katsojille valkeni, että mies areenalla oli juuri tuo tunnettu ja
pelätty sanataituri, joka nyt tulisi lyömään klovnille luun kurkkuun tämän
jäähyväisesityksessä: kukistaisi pilailijan tämän omalla areenalla.
Mikko ymmärsi odottaneensa tätä hetkeä
20 vuotta. Viimein oltaisiin sujut. Nyt
hän vastaisi niin kuin hänen olisi pitänyt jo ensimmäisellä kerralla vastata –
nyt hän voisi olla kokonainen, kaikki olisi sovitettu, täytetty, pyyhitty pois…
Mikko katsoi klovnia tiukasti silmiin ja sanoi:
”Haista
pelle vittu.”
-----
(Tarina ei ole omani vaan
angloamerikkalainen antihuumorin klassikko, johon en kuitenkaan ole suomeksi
toistaiseksi törmännyt. Päätin siksi jakaa tämän opettavaisen – opetus on että
kaikkien tarinoiden loppuratkaisu ei vedä vertoja niiden pituudelle –
kertomuksen kanssanne. Jos haluat lukemiseen kuluneet ja elämästäsi iäksi
menetetyt minuutit takaisin, ota yhteys info-pisteeseen tai soita maksulliseen
palvelunumeroomme 0700 314 159 265, 1,95 € / min + pvm., niin neuvomme, miten
lineaarisen ja yksisuuntaisen aikakokemuksen ja -käsityksen voi muuttaa
sykliseksi tai muuksi mannermais-fenomenologiseksi huuhailuksi.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti