Top 3: Kaameimmat kotimaiset käännöstekeleet ikinä

Suomalainen käännösiskelmä on ääripäiden juhlaa. Ensinnäkin on onnistumisia, jotka jättävät – ainakin kotimaisen kuulijan tajunnassa – alkuperäisen varjoonsa. Ja sitten on kappaleita kuten Meiju Suvaksen ”Kun lähdet armeijaan” (In The Army Now), Kirsi Rannon ”Ei jaksa kiinnostaa” (That Don’t Impress Me Much) ja Reijo Taipaleen ”Ihan kuin nuo toiset” (Dom andra). Tällä listalla kuitenkin nostan esille kolme sellaista, jotka eivät ole pelkästään aiheuttaneet huvitusta kuten edelliset vaan herättäneet olemassaolollaan silkkaa raivoa tai lähestulkoon traumatisoineet. Näihin kolmeen minulla on henkilökohtainen suhde: jaanpa siis mietteeni kanssanne.

3. Kari Tapio – Sen Eki teki vaan

Billy Ray ”Mileyn isä” Cyrus tunnetaan parhaiten… no, nykyään siitä että hän on Mileyn isä, mutta on miehellä itselläänkin kantrimusiikkiura ja sen menestyksekkäimpänä piikkinä debyyttinsä megahitti ”Achy Breaky Heart” vuodelta 1992 (kappaleen ensilevytys tosin vuotta aiemmin eri nimellä). Tämä kappale sijoittui VH1-kanavan ”50 Most Awesomely Bad Songs… Ever” -listalla toiseksi edellään vain Starshipin ”We Built This City”.

Toisin sanoen jo lähtökohtaisesti oltiin kökön äärellä. Se ei kuitenkaan häirinnyt Jukka Itkosta, joka otti käännösurakan tehtäväkseen… ja päätyi kertosäkeistössä onomatopoeettiseen nonsenseen.

Kuulla mä saan
sen Eki teki vaan
Tunnettehan te nyt sen
Mä aina kuulla saan
sen Eki teki vaan
no hän on kylän kornein ihminen

Siis täh? Kenen mielestä tämä sisällötön sössötys oli levytyksen väärti? (Ja jos kokonaisuudesta vielä tahtoo yhden pienen nipotuksen aiheen nostaa, niin tehdään se nyt tässä: ei koske vain tätä tekelettä vaan pätee ihan yleisellä tasolla. Sanoittaja ei ikinä, IKINÄ saa käyttää ”vaan”-sanaa säkeen lopussa, ellei kyse ole ”minne vaan” tms. -tyyppisestä fraasin osasta. Pelkkänä apusanana tuolla toki saatiin säkeet rimmaamaan ala-asteen pilkkaloruissa, mutta vittu te olette kielen ammattilaisia. Missä on ylpeytenne?) Jouduin kuuntelemaan tätä hirvitystä vanhempieni kanssa autossa, kun olin ala-asteen kolmannella, ja jo silloin tämä sanoitus aiheutti valtavaa myötähäpeää.

Esittäjäksi tekeleelle löytyi itse legenda, Kari Tapio (1945–2010), joka levytti kappaleen vuoden 1992 albumilleen Sinitaikaa. Artisti oli näihin aikoihin elämänsä parhaassa vedossa: äänessä oli jo iän tuomaa syvyyttä ja karismaa, mutta ketjupolttaminen ei ollut vielä tehnyt selvää keuhkoista ja hengitystekniikasta, mikä rajoitti viimeisillä levytyksillään edelleen vaikuttavan alarekisterin pääsemistä täysin oikeuksiinsa. Edes huippuvireinen artisti ei kuitenkaan pysty pelastamaan tätä hirveyttä: paska pysyy paskana, vaikka sitä työstäisi Michelin-kokki.

2. Syke – Villit bootsit

Dire Straits on eräs pitkäaikaisista suosikkibändeistäni ja Mark Knopfler mielestäni aliarvostettu lauluntekijä juurikin tekstiensä osalta, vaikka hänen sävellys- ja kitaratyöskentelynsä laajalti – ja oikeutetusti – tunnustusta saakin. Tässä kappaleessa Knopflerin mainio tarina musiikillaan selviytymään pyrkivästä katusoittajasta on muuttunut… no, kaiketikin jonkinlaiseksi tyylitietoisten kantrihomojen letkajenkaksi (olen varma ettei 1. säe ole tekstin alkuperäisessä luonnoksessa mennyt ”Kantritanssi iskee suoraan suoneen”):

Kai näät mun bootsit ja huivin,

ou jee,

ja stetsonin…

Ilmeisesti joku homoista on laittanut väärän viikon Village People -teemakuteet ja heiluu rivissä länkkärin sijaan merimiehenä, sillä mikä muukaan selittäisi säkeet

Villit bootsit heittää kannat kattoon

ja näyttää sulle vaikka seilorin?

Myös soitannollinen puoli on vaihtunut alkuperäisen energisestä kolmen soinnun rokista kusenpolttaman humppapoppoon puoliveltolla mulkunheijarilla suorittamaksi kuulijan poskien (myös ja etenkin pers-) läpsyttelyksi. Miten helvetissä ne ovat iljenneet töräyttää tällaisen ulos, ja vielä levynsä (2003) nimibiisinä – ikään kuin olisivat olleet vielä ylpeitäkin tästä? ”Jee, tää o meijä paras piisi, laitetaa nimipiisiks ja ykkössinkuks!”

Pyhien arvojen häpäisy herättää minussa niin suurta raivoa, että selviytymiskeinona näistä tunteista minun on pakko kuvitella kyseisen käännöksen tekijät Scorsesen Casino-elokuvan maissipeltokohtaukseen Joe Pescin ja sen toisen kaverin paikalle. Kilk kilk kilk. Vieläkö tekee mieli kääntää Dire Straitsia, vieläkö? Kilk kilk. Oho, sain orastavan erektion.

1. Tapani Kansa – Rakastellessasi saat sen tietää

Listan muiden sijoitusten kanssa piti miettiä valintoja ja järjestystä, mutta ykkönen oli alusta alkaen sementoitu. Ludwig Wittgenstein kirjoitti aikoinaan Filosofisissa tutkimuksissaan (§50) jotakin sen suuntaista, ettei Pariisissa säilytetystä metrin mallikappaleesta ”ollut mielekästä sanoa että se on tai ei ole metrin mittainen”, mikä saattaa tuntua hassulta (sillä tietenkin metri on metrin mittainen, daijuu hei!), mutta filosofi tarkoitti, että standardimetri toimii paradigmana, johon kaikkia muita kappaleita verrataan. Kai me voimme sanoa, että Pariisin metri on metrin pitkä, mutta silloin me laadimme ja sovimme määritelmän; kun taas puhuttaessa mistä tahansa muusta kappaleesta ja arvioidessamme, onko se metrin pituinen, vertaamme sitä tuohon määritelmään. Wittgenstein implikoi, ettemme voi tehdä molempia samaan aikaan, vaan määritelmä on aina olemassa ennalta, apriorisena…

Hourimalääkkeet huiviin ja autismiluennosta asiaan! Miten edellinen liittyi mihinkään? Itse itseäni tehostaen vastaan retoriseen kysymykseeni, että Tapani Kansan ”Rakastellessasi saat sen tietää” on minulle huonon käännösiskelmän Pariisin metri. Se on mieleni vitriiniin asetettu standardi, johon tulen loppuikäni vertaamaan kaikkia muita paskoja käännösiskelmiä. Toistaiseksi näyttää, että Kansan laulu on myös valon nopeuden kaltainen äärivakio, jota ei tulla ylittämään ainakaan muuten kuin hypoteettisissa ajatuskokeissa.

Kuulin laulun ensimmäisen kerran esimurrosikäisenä pojanjolppina sen vastikään ilmestyttyä. Seksi oli minulle uusi, vieras ja vähän pelottavakin juttu (ja on kaikkea sitä edelleenkin, kiitos Tapsan). Olin pienestä asti kuunnellut Tapani Kansan hittikokoelmia automatkoilla vanhempien kanssa, ja hänen viattoman kesäisissä 60–80-lukujen ralleissaan saatettiin ”pussata puhki koko suu” mutta ei menty sen pidemmälle.

90-luvulle siirryttäessä jokin kuitenkin muuttui. Artistista tuli jotenkin oudompi, setämiesmäisempi, enemmän lääkityksen tarpeessa olevan oloinen (eikä pelkästään oloinen vaan myös oleva). Ja hän alkoi kirjoittaa aktiivisemmin sanoituksia; 70-luvun ”Tulkaa tytöt takaisin” oli miehen kynäilyjen hitaasti kypsynyt mestariteos, mutta nyt tekstejä syntyi liukuhihnalta. Työn jälki oli kiristyneen tahdin mukaista. Vuonna 1996 miehen kynästä irtosi Bryan Adamsin ”Have You Ever Really Loved A Woman?” -kappaleeseen suomennos, joka sisältää kuolemattomat säkeet

Ja kun näet syntymättömän lapsen silmissään

sä rakastelet naista oikein.

Mi-tä vit-tu-a.

Kun siinä jossakin vähän toisella kymmenelläni kuulin nuo karmivat sanat, ne ovat siitä lähtien kummitelleet mielessäni ja tuhonneet normaalin seksuaalisen kehitykseni tasapainoiseksi aikuiseksi. En pystyisi olemaan ajattelematta sikiöitä seksin aikana, jos sellaista joskus pääsisin harrastamaan. Eikä siinä hirveästi lämmittäisi tieto, että ainakin hoidan homman Tapani Kansan mielestä juuri niin kuin pitääkin. Toiset kelailivat ysärin yksinäisinä iltoina VHS:ltä pornoa mutta Tapsa Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun loppukuvia.

Kertokaa omia ”suosikkejanne”!