Suomalainen
käännösiskelmä on ääripäiden juhlaa. Ensinnäkin on onnistumisia, jotka jättävät – ainakin kotimaisen
kuulijan tajunnassa – alkuperäisen varjoonsa. Ja sitten on kappaleita kuten Meiju
Suvaksen ”Kun lähdet armeijaan” (In
The Army Now), Kirsi Rannon ”Ei jaksa kiinnostaa” (That Don’t Impress Me Much)
ja Reijo Taipaleen ”Ihan kuin nuo toiset” (Dom
andra). Tällä listalla kuitenkin nostan esille kolme sellaista, jotka eivät ole
pelkästään aiheuttaneet huvitusta kuten edelliset vaan herättäneet
olemassaolollaan silkkaa raivoa tai lähestulkoon traumatisoineet. Näihin
kolmeen minulla on henkilökohtainen suhde: jaanpa siis mietteeni kanssanne.
Billy Ray ”Mileyn isä” Cyrus tunnetaan parhaiten… no, nykyään siitä että hän on Mileyn isä, mutta on miehellä
itselläänkin kantrimusiikkiura ja sen menestyksekkäimpänä piikkinä debyyttinsä
megahitti ”Achy Breaky Heart” vuodelta 1992 (kappaleen ensilevytys tosin vuotta aiemmin eri nimellä).
Tämä kappale sijoittui VH1-kanavan ”50 Most Awesomely Bad Songs… Ever”
-listalla toiseksi edellään vain Starshipin
”We Built This City”.
Toisin
sanoen jo lähtökohtaisesti oltiin kökön äärellä. Se ei kuitenkaan häirinnyt Jukka Itkosta, joka otti käännösurakan
tehtäväkseen… ja päätyi kertosäkeistössä onomatopoeettiseen nonsenseen.
Kuulla mä saan
sen Eki teki vaan
Tunnettehan te nyt sen
Mä aina kuulla saan
sen Eki teki vaan
no hän on kylän kornein ihminen
sen Eki teki vaan
Tunnettehan te nyt sen
Mä aina kuulla saan
sen Eki teki vaan
no hän on kylän kornein ihminen
Siis täh? Kenen
mielestä tämä sisällötön sössötys oli levytyksen väärti? (Ja jos
kokonaisuudesta vielä tahtoo yhden pienen nipotuksen aiheen nostaa, niin
tehdään se nyt tässä: ei koske vain tätä tekelettä vaan pätee ihan yleisellä
tasolla. Sanoittaja ei ikinä, IKINÄ
saa käyttää ”vaan”-sanaa säkeen lopussa, ellei kyse ole ”minne vaan” tms.
-tyyppisestä fraasin osasta. Pelkkänä apusanana tuolla toki saatiin säkeet
rimmaamaan ala-asteen pilkkaloruissa, mutta vittu te olette kielen
ammattilaisia. Missä on ylpeytenne?) Jouduin kuuntelemaan tätä hirvitystä
vanhempieni kanssa autossa, kun olin ala-asteen kolmannella, ja jo silloin tämä
sanoitus aiheutti valtavaa myötähäpeää.
Esittäjäksi
tekeleelle löytyi itse legenda, Kari
Tapio (1945–2010), joka levytti kappaleen vuoden 1992 albumilleen Sinitaikaa. Artisti oli näihin aikoihin
elämänsä parhaassa vedossa: äänessä oli jo iän tuomaa syvyyttä ja karismaa,
mutta ketjupolttaminen ei ollut vielä tehnyt selvää keuhkoista ja
hengitystekniikasta, mikä rajoitti viimeisillä levytyksillään edelleen
vaikuttavan alarekisterin pääsemistä täysin oikeuksiinsa. Edes huippuvireinen
artisti ei kuitenkaan pysty pelastamaan tätä hirveyttä: paska pysyy paskana,
vaikka sitä työstäisi Michelin-kokki.
Dire Straits on eräs pitkäaikaisista
suosikkibändeistäni ja Mark Knopfler
mielestäni aliarvostettu lauluntekijä juurikin tekstiensä osalta, vaikka hänen
sävellys- ja kitaratyöskentelynsä laajalti – ja oikeutetusti – tunnustusta
saakin. Tässä kappaleessa Knopflerin mainio tarina musiikillaan selviytymään pyrkivästä katusoittajasta
on muuttunut… no, kaiketikin jonkinlaiseksi tyylitietoisten kantrihomojen
letkajenkaksi (olen varma ettei 1. säe ole tekstin alkuperäisessä luonnoksessa
mennyt ”Kantritanssi iskee suoraan suoneen”):
Kai näät mun
bootsit ja huivin,
ou jee,
ja
stetsonin…
Ilmeisesti
joku homoista on laittanut väärän viikon Village People -teemakuteet ja
heiluu rivissä länkkärin sijaan merimiehenä, sillä mikä muukaan selittäisi
säkeet
Villit
bootsit heittää kannat kattoon
ja näyttää
sulle vaikka seilorin?
Myös soitannollinen
puoli on vaihtunut alkuperäisen energisestä kolmen soinnun rokista
kusenpolttaman humppapoppoon puoliveltolla mulkunheijarilla suorittamaksi
kuulijan poskien (myös ja etenkin pers-) läpsyttelyksi. Miten helvetissä ne
ovat iljenneet töräyttää tällaisen ulos, ja vielä levynsä (2003) nimibiisinä – ikään kuin olisivat olleet
vielä ylpeitäkin tästä? ”Jee, tää o
meijä paras piisi, laitetaa nimipiisiks ja ykkössinkuks!”
Pyhien
arvojen häpäisy herättää minussa niin suurta raivoa, että selviytymiskeinona
näistä tunteista minun on pakko kuvitella kyseisen käännöksen tekijät Scorsesen Casino-elokuvan maissipeltokohtaukseen Joe Pescin ja sen toisen kaverin
paikalle. Kilk kilk kilk. Vieläkö tekee mieli kääntää Dire Straitsia, vieläkö?
Kilk kilk. Oho, sain orastavan erektion.
Listan
muiden sijoitusten kanssa piti miettiä valintoja ja järjestystä, mutta ykkönen
oli alusta alkaen sementoitu. Ludwig
Wittgenstein kirjoitti aikoinaan Filosofisissa
tutkimuksissaan (§50) jotakin sen
suuntaista, ettei Pariisissa säilytetystä metrin mallikappaleesta ”ollut
mielekästä sanoa että se on tai ei ole metrin mittainen”, mikä saattaa tuntua
hassulta (sillä tietenkin metri on metrin mittainen, daijuu hei!), mutta
filosofi tarkoitti, että standardimetri toimii paradigmana, johon kaikkia muita kappaleita verrataan. Kai me
voimme sanoa, että Pariisin metri on metrin pitkä, mutta silloin me laadimme ja sovimme määritelmän; kun
taas puhuttaessa mistä tahansa muusta kappaleesta ja arvioidessamme, onko se
metrin pituinen, vertaamme sitä tuohon
määritelmään. Wittgenstein implikoi, ettemme voi tehdä molempia samaan
aikaan, vaan määritelmä on aina olemassa ennalta, apriorisena…
Hourimalääkkeet
huiviin ja autismiluennosta asiaan! Miten edellinen liittyi mihinkään? Itse
itseäni tehostaen vastaan retoriseen kysymykseeni, että Tapani Kansan ”Rakastellessasi saat sen tietää” on minulle huonon käännösiskelmän Pariisin metri.
Se on mieleni vitriiniin asetettu standardi, johon tulen loppuikäni vertaamaan
kaikkia muita paskoja käännösiskelmiä. Toistaiseksi näyttää, että Kansan laulu
on myös valon nopeuden kaltainen äärivakio, jota ei tulla ylittämään ainakaan
muuten kuin hypoteettisissa ajatuskokeissa.
Kuulin
laulun ensimmäisen kerran esimurrosikäisenä pojanjolppina sen vastikään
ilmestyttyä. Seksi oli minulle uusi, vieras ja vähän pelottavakin juttu (ja on
kaikkea sitä edelleenkin, kiitos Tapsan). Olin pienestä asti kuunnellut Tapani
Kansan hittikokoelmia automatkoilla vanhempien kanssa, ja hänen viattoman
kesäisissä 60–80-lukujen ralleissaan saatettiin ”pussata puhki koko suu” mutta ei menty sen
pidemmälle.
90-luvulle
siirryttäessä jokin kuitenkin muuttui. Artistista tuli jotenkin oudompi,
setämiesmäisempi, enemmän lääkityksen tarpeessa olevan oloinen (eikä pelkästään
oloinen vaan myös oleva). Ja hän alkoi kirjoittaa aktiivisemmin sanoituksia;
70-luvun ”Tulkaa tytöt takaisin” oli miehen kynäilyjen
hitaasti kypsynyt mestariteos, mutta nyt tekstejä syntyi liukuhihnalta. Työn
jälki oli kiristyneen tahdin mukaista. Vuonna 1996 miehen kynästä irtosi Bryan Adamsin ”Have You Ever Really Loved A Woman?” -kappaleeseen suomennos, joka
sisältää kuolemattomat säkeet
Ja kun näet
syntymättömän lapsen silmissään
sä
rakastelet naista oikein.
Mi-tä
vit-tu-a.
Kun siinä
jossakin vähän toisella kymmenelläni kuulin nuo karmivat sanat, ne ovat siitä
lähtien kummitelleet mielessäni ja tuhonneet normaalin seksuaalisen kehitykseni
tasapainoiseksi aikuiseksi. En pystyisi olemaan ajattelematta sikiöitä seksin
aikana, jos sellaista joskus pääsisin harrastamaan. Eikä siinä hirveästi
lämmittäisi tieto, että ainakin hoidan homman Tapani Kansan mielestä juuri niin
kuin pitääkin. Toiset kelailivat ysärin yksinäisinä iltoina VHS:ltä pornoa mutta
Tapsa Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun loppukuvia.
Kertokaa omia ”suosikkejanne”!
1) Kisu: Alla polttavan auringon (Rivers of Babylon)
VastaaPoistaAlkuperäinen rastafari-reggaebiisi, jonka sanat ovat suoraan psalmista 137, on pilattu kammottavilla suomenkielisillä sanoilla. Tähän on pakko sanoa, että minäkin pystyisin parempaan.
2) Reino Helismaa: Katjusha
Alkuperäisestä venäläisestä laulusta on tehty pelkkää sanaraastesalaattia. Mieluummin laulaa "Sörnai grusha nietu Molotova..."
3) Oi niitä aikoja (Those Were the Days)
Melankoliset ja ankeat sanat, jotka kruunaa täydellinen downer ending - aivan päinvastoin kuin originaalissa. Me osoitimme ystävien kesken uutenavuotena, että olemme kaksikymmentä vuotta vanhempia kuin silloin, mutta emme tippaakaan viisaampia - ihan kuin alkuperäisessäkin todetaan.
Kunniamaininta: Carola - Mä lähden Stadiin (Jackson)
Tätä biisiä ei voi kuunnella selvin päin, ja on pakko miettiä, mitä Johnny Cash ja June Carter tästä raiskauksesta mahtaisivat tuumia. Onneksi he eivät osanneet suomea...