Meillä
kaikilla (no, kaikilla paitsi lestadiolaisilla) on lämpimiä ja nostalgisia
televisiomuistoja lapsuudestamme. Me 1980-luvulla syntyneet muistamme
tunnelmalliset Tao Taon, Phileas Foggin ja Peukaloisen retket – kuin myös Ankronikan
ja Prätkähiirten kaltaiset
toiminnalliset piirretyt. Eikä Muumejakaan
voi tässä yhteydessä olla mainitsematta…
Valitettavasti
kaikki lapsille suunnattu ei ollut silloinkaan timanttia, vaikka noista
parhaista ohjelmista edelleen puhutaankin. Tähänhän nostalginen ajatus
menneiden aikojen paremmuudesta perustuu kaikissa asioissa: noista ajoista
muistetaan vain ne pienet hyvät asiat, kun kaikki kurjat – isommatkin – jutut sivuutetaan
tai ovat jo painuneet unholaan. Kuunnelkaa vanhuksia ja lukekaa rivien välistä,
niin huomaatte: ”Voi kyllä minä muistan,
miten lapsena tuolta Tyräperseenjärveltä sai puolikiloisia ahvenia ongella,
vaan eipä saa enää! Hyviä aikoja olivat ne… tosin silloin kuoltiin
kolmekymppisenä ruttoon. Mutta hyviä aikoja silti!”
Tässä
henkilökohtainen näkemykseni lapsuuteni vähemmän laadukkaasta viihteestä.
3. Blufferit
Heti
aluksi huijaan vähän: tätä
ei koskaan näytetty suomalaisilla televisiokanavilla. Päätin ottaa listalle
mukaan jotakin myös VHS-halpisosastolta, ja tämä jos mikä ansaitsee paikkansa. Hollantilaisessa
piirrossarjassa vastakkain olivat ”söpöt” eläimet ja pää keskellä torsoaan
hiippaillut Salakelmi, joka kätyreineen pyrki hävittämään elukoiden kotimetsän.
Dubbaus oli järkyttävän huono. Yksi ainoa henkilö puhui tarinat läpi, painotus
sanalla puhui: kun alkuperäisen ääniraidan
laulunrallattelu soi hiljaa taustalla, kertoja tulkitsi tekstin päälle suomeksi
kuin itse William Shatner. (Esimerkiksi
Tao Taossa budjettiratkaisu oli saatu toimimaan hienosti, koska äitikarhun
sisäkertomusmuoto mahdollisti sen ja lisäksi Inkeri Wallenius osasi hommansa poikkeuksellisen hyvin, mutta yleensä
yksi ihminen kaikissa rooleissa tietää silkkaa roskaa.)
Sarjan
paskuus ei kuitenkaan perustunut pelkästään suomenkieliseen toteutukseen, vaan
myös alkuperäinen sisältö oli varsin heikkoa. Sarjan ainoa koukku oli siinä,
miten pääpahis Salakelmillä kerrottiin olevan hallussaan ”salaisuus, millä voi
saada ihan kaiken”. Luulin lapsena, että meiltä puuttuu se kasetti, jonka tarinassa tuo
salaisuus paljastetaan. Myöhemmin netistä asiaa tutkimalla opin, että mitään salaisuutta ei ollutkaan tai sitä ei ainakaan koskaan kerrottu. Luultavasti
sarjan tekijät olivat tajunneet, ettei kukaan katsoisi heidän kökköä
tekelettään ilman katsojien pitämistä jännityksessä mysteerillä. Lupaus
mysteeristä kuitenkin oli täysin katteeton, ja lopussa katsojan kasvoille
mätkäistiin märkä rätti aivan kuin eräässä salaperäisestä saaresta kertovassa
sarjassa joitakin vuosia sitten…
2. Hilarius-hiiri
Tässä
tarkastelussa otan mukaan sekä alkuperäisen Hilariuksen että myöhemmän
inkarnaationsa. Ensimmäinen Hilarius-hiiri oli angstaava käsinukke, ja tässä
kotimaisessa sarjassa yritettiin opettaa lapsille yhteisöllisyyttä ja vastaavia
tärkeitä arvoja. Originaalisarjan tekemisessä kirkko oli jollakin lailla
mukana, ja se näkyi hyvässä ja pahassa. Tunnusmusiikki, jossa lauletaan ”putkeen, rööriin”, on
jäänyt monelle hyvin mieleen, ja vaikka sarja oli tylsähkö, niin kyllähän sitä ennemmin
katsoi kuin turpaansa otti sen oikeasti
hyvän amerikkalaisen kulttuurimarxismi-aivopesu-piirrosrymistelyn alkua
odotellessa.
Jos
Hilariuksen tarina olisi jäänyt tähän, se ei olisi listallani, vaan kyse olisi
vain ”meh”-kategoriaan menneestä ihan ookoosta yrityksestä. Veriseksi ripuliksi
homma muuttui siitä hetkestä alkaen, kun joku sai kuningasidean ja toiset sen
vielä hyväksyivät: Tehdään
Hilarius-hiirestä kaksimetrinen tekopirteä puuhanalle. Ja sitten tietenkin
mukaan kuvioihin otettiin kaameat musiikkinumerot sun muut hirveydet. Alkuperäisen version aitous ja luonnollisuus olivat tiessään.
Tämän muutoksen jälkeen aloin fantasioida Hilarius-hiiren pahoinpitelemisestä.
Voitteko muka väittää, ettei mielipuolisella kestovirnistyksellä varustetun
maskotin pieksäminen olisi tyydyttävää ja lisäksi hauskaakin, kun ommeltu hymynsä
vain tyytyväisenä loistaisi, vaikka miten mättäisi?
1. Ti-Ti Nalle
Tarvitseeko
tästä edes sanoa mitään? Tietääkö kukaan yhtäkään ihmistä, joka olisi lapsena nauttinut
tästä tekopirteästä tavasta kasvattaa lapsia vihaamaan kaikkea musiikkiin ja
sen teoriaan liittyvää?* Minä en tiedä. Kertakaikkisen puistattavaa paskaa,
mutta kai tästä joku on tykännyt, kun kerran oma teematalokin on Ikaalisiin
perustettu. (Ottaen huomioon itse show’n kidutusluonteen en yhtään yllättyisi,
jos talon ”Seikkailurata” koostuisi vessojen eteen sijoitetusta labyrintista.)
Epäkiinnostavan
nalleperheen tarina junnasi vuosikausia paikallaan ja toimi lähinnä tekosyynä
vielä epäkiinnostavammille musiikkinumeroille. Siksi olin enemmän kuin
innoissani – vaikkakin samalla hieman pettynyt lempisarjani julkisesta
juonipaljastuksesta – kun iltapäivälehdissä uutisoitiin, miten ”Ti-Ti Nallen äiti sai aivoverenvuodon”. Ehdin jo riemuita, että nyt ohjelmassa vihdoin alettaisiin
käsitellä vakavia aiheita: tämä tietäisi Ti-Tin lapsuuden loppua, kun hän
joutuisi huolehtimaan vihanneksena sängyssä makaavasta Äitinallesta. Iloni oli
ennenaikainen. Äitinalle oli kunnossa: infarktin olikin saanut nallehahmojen
keksijä Riitta Korpela. Hän
kuitenkin toipui sairauskohtauksesta jatkamaan nallejen tarinaa ja tuottamaan ikimuistoisia
musiikkielämyksiä yhä uusille sukupolville.
*
Vrt. salaliittoteoriani, jonka mukaan kouluissa opetetaan musiikkia
nokkahuiluilla, jotta ihmiset lakkaisivat nauttimasta musiikista ja menisivät
isona oikeisiin töihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti