Perinteiset vasemmistopuolueet
ovat kriisissä sekä Suomessa että muualla Euroopassa. Puolueiden kannatus laskee, ja ääniä valuu niin äärivasemmalle kuin -oikeallekin. Syitä ja selityksiä sille,
miksi puolueilla ei mene hyvin, on jo annettu melkoinen
määrä. Tässä oma ehdotukseni korjausliikkeeksi.
Taitavat
ja menestyvät ihmiset pärjäävät aina, oli poliittinen systeemi ja ilmapiiri
heidän ympärillään millainen tahansa. Vasemmistolaisia puolueita ja liikkeitä
tarvitsemmekin vain me, jotka emme pärjää kilpailussa resursseista vapailla
markkinoilla. Ihminen, joka pystyy menestymään omalla osaamisellaan, tarvitsee
vasemmistoa yhtä vähän kuin miesten kanssa yhtä älykäs ja kyvykäs nainen
tarvitsee feminismiä. Vasemmistolaisen aatteen voi tiivistää neljään sanaan: emme pärjää, antakaa tasoitusta. (Sukupuolten
politiikassa feministit ovat jotenkin onnistuneet muotoilemaan tämän niin, että
he mielestään sekä tarvitsevat kaiken
mahdollisen tasoituksen että kuitenkin
ovat kaikessa yhtä hyviä kuin miehet. Tässä tekstissä pyrin välttämään näin fundamentaalisia loogisia ristiriitoja, joten unohdetaan nuo
enemmän ala- kuin yläpäästään karvaiset naiset ja puhutaan vain vasemmistosta.)
Ei
ole häpeä olla häviäjä ja myöntää, ettei pärjää vapailla markkinoilla. Satojen
tuhansien muiden suomalaisten lailla minä en pärjää: en osaa mitään sellaista,
mikä hyödyttäisi ketään ja mistä kukaan olisi valmis maksamaan sellaisia
summia, että voisin kustantaa sillä vaatimattoman elämiseni. Tämä
pärjäämättömyys on minulle hyvä ja riittävä syy kannattaa vasemmistoa.
Vielä
suurempi syy kannatukselle kuitenkin olisi, jos vasemmistopuolueet olisivat sekä
ohjelmissaan että kaikessa ulosannissaan avoimesti Häviäjien puolueita, puolueita kaikille niille, jotka eivät pärjää
vaan tarvitsevat tasoitusta. Tätä tosiasiaa ei kuitenkaan haluta sanoa liian
suoraan, sillä pelätään, että omien kannattajien ”leimaaminen” häviäjiksi
karkottaisi heistä loputkin. Häviäjyys ei ole media- eikä muutenkaan seksikästä,
se ei myy; sillä ei saa huomiota maailmassa, jossa huomio on kaikki kaikessa ja
ainoat kertomisen arvoiset tarinat kertovat menestyksestä.
Pohjamudissa
matelevia kannatuslukuja katsellessa herää silti ajatus, eikö tätä kannattaisi
kokeilla – mitään menetettävääkään ei enää ole. Sen sijaan, että puhutaan
ympäripyöreitä ja annetaan vasemmiston alkuperäisen ideologian hämärtyä ja menettää
merkitystään, miten olisi, jos oltaisiinkin rehellisesti nettosaajien
puolueita? On hassua, että menestyviä ja menestystä ihannoivia puolueita kyllä
riittää valittavaksi voittajille – heille, jotka tuskin tarvitsisivatkaan ketään ajamaan etujaan. Mikään kotimainen puolue ei kuitenkaan profiloidu meidän
köyhien, tympeiden ja vapailla markkinoilla hyödyttömien runkkujen äänitorvena.
Perussuomalainen populismikin lähtee pohjimmiltaan ajatuksesta, että asiat on
kyettävä ansaitsemaan itse.
Tällainen
ansaitseminen tulee kuitenkin jatkossa olemaan entistä vaikeampaa. Teknologisen
kehityksen myötä erityisosaamista vaatimattomat työpaikat tulevat vähenemään,
minkä seurauksena hyödyttömien ihmisten osuus väestöstä kasvaa. Meihin
luusereihin vetoaminen voi vielä pelastaa vasemmiston – ja parhaassa
tapauksessa vasemmisto voi ainakin yrittää pelastaa meidät.
"en osaa mitään sellaista, mikä hyödyttäisi ketään ja mistä kukaan olisi valmis maksamaan sellaisia summia, että voisin kustantaa sillä vaatimattoman elämiseni"
VastaaPoistaMitäs siinä ruikutat? Jos levyjäsi saisi kaupasta, ostaisin ne. Jos järjestäisit konsertteja, kävisin kuuntelemassa. Jos saisit edes ladattua ne mikseristä poistamasi biisit johonkin DRM-vapaaseen nettikauppaan hyvällä laadulla, niin ostaisin varmaan koko paketin.
Kirjoituksesi varmaan pitääkin paikkaansa ja koskettaa tiettyä osaa suomalaisista, mutta on täysin käsittämätöntä nähdä että lahjakas artisti rypee omassa surkeudessaan sen sijaan että tajuaisi oman potentiaalinsa ja lähtisi tosissaan musiikkialalle.
Kerää jengiä kasaan ja perustakaa oikea bändi, hankkikaa levytyssopimus joltain pieneltä levy-yhtiöltä ja tehkää levyjä ja järjestäkää konsertteja. On paljon CR&KK yhtyettä surkeampiakin bändejä nähty, jotka ovat oikeasti tehneet levyjä ja myös jonkin verran rahaa musiikillaan.
Ei, teistä ei varmasti tulekaan hetkessä mikään suomen kuumin yhtye, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Saisit kuitenkin jotain konkreettista aikaiseksi, ja se olisi erittäin piristävää vaihtelua tuolle jatkuvalle peräkammarissa ruikuttamiselle siitä kun on niin surkeaa kun tuli opiskeltua väärää alaa ja ei ole oikein töitäkään.
Kiitos mielenkiinnosta ja tuesta. Ehdotuksesi ovat hyviä... tai olisivat, jos kaltaisiasi tekemisestäni kiinnostuneita olisi edes vähän enemmän. Valitettavasti tietyt markkinataloudelliset tosiasiat täytyy hyväksyä, ja yksi keskeisimmistä tässä tapauksessa on se, että kysyntä ohjaa enemmän tarjontaa kuin toisinpäin.
PoistaKaltaisiasi ihmisiä, jotka olisivat valmiita ostamaan "tuotetta", jos CR&KK sellainen olisi, on maailmassa optimistisestikin arvioituna ehkä kymmenkunta. Kysynnän määrä ei ole vuosien varrella ainakaan kasvanut, vaikka toiveikkaasti taannoin siirsinkin painopistettä pystyyn kuolleesta Mikseristä YouTuben puolelle (ensin mainitun toimiessa enää käytännössä vanhojen tekeleiden arkistona).
Kun kysyntää ja kiinnostusta ei ole, en ole erityisen innokas teettämään levyjä ja t-paitoja. Luutturättejä minulla on jo, eikä asunnosta liioin löydy sellaisia rappusia, joiden alle tekijä voisi piilottaa myymättä jääneet levynsä, kuten vahvistamattoman legendan mukaan erälle "Enon disco" -sinkkuja olisi käynyt...
Live-puolen kehittäminen autenttiseksi bändiksi kiinnostaisi kyllä, mutta musiikki-ihmiset verkon ulkopuolella eivät ole halukkaita yhteistyöhön kanssani. En siitä voi heitä syyttää; enhän itsekään tätä materiaalia ole omilla kasvoillani rohjennut jakoon laittaa. Eikä karismani riittäisi johtajuuteen, jos yhtyeessä olisi enemmän kuin yksi jäsen. (Hyvä että se riittää siihen edes nyt.)
Mitä taas tulee marginaalisempien bändien live-esiintymisten kannattavuuteen... Kuten kapitalismissa muutenkin, myös musiikkimaailmassa se menestynyt ja suosittu yksi prosentti saa kaiken rahan ja näkyvyyden, ja muille jää tuskin mitään. Eräs vähemmän kuuman yhtyeen jäsen kuvasi keikkailun taloudellista mielekkyyttä seuraavasti: "Jos Oulussa olisi seinään naulattuna 150 euroa, lähtisitkö Helsingistä ajamaan hakemaan sitä?" Bändin kasaaminen ei siis tarjoaisi kuin korkeintaan henkistä piristystä (kunnes rahat loppuisivat; sekin, että joku maksaa edes bensarahat, on marginaalipoppoolle harvinaista ylellisyyttä).
Näistä syistä olen pitänyt projektin low risk - low reward -tyyppisenä. Ehkä en saa tästä mitään, mutta en toisaalta menetäkään.