Ennen rasismi oli hauskaa

Kun aloittelin huumorimusiikin tekemistä, mietin usein, mitkä olisivat sellaisia yhteiskunnallisia tabuaiheita, joista kirjoittaminen ja laulaminen pahoittaisi eniten mieliä. Totesin, että muun muassa rasismi ja sovinismi olisivat aina varmoja teemoja, joiden ympärille rakentaa ronskia huulenheittoa. Kukkahattutädit kauhistelisivat kohdatessaan moisia menneiden vuosisatojen kaikuja, mutta muita kaikenlainen epäsovinnainen riimittely kenties naurattaisikin juuri epäsovinnaisuutensa vuoksi: tämä on hauskaa, koska se on väärin ja me kaikki tiedämme sen olevan väärin.

Tai jotenkin noin ainakin luulin asioiden olevan. Ihan tässä viime aikoina on kuitenkin tapahtunut jotakin sellaista, mikä on saanut minut epäilemään näitä hassutteluni aksioomia. Sosiaalisessa todellisuudessa kaikki asiat vuorovaikuttavat ja muuttavat toistensa merkityksiä, joten huumorikaan ei ole entisensä, jos todellisuus huumorin ympärillä on muuttunut rajusti. Tästä viimeisin esimerkki liittyy Varustelekaan, joka on kaupitellut kaikenlaista epämääräistä sälää samoilla hienoilla periaatteilla joilla itse olen tehnyt musiikkiani: esimerkiksi natsivivahteista rekvisiittaa on myyty, koska huonon maun varjeleminen on ollut heille ja asiakkailleen kunnia-asia.

Joitakin päiviä sitten yritys kuitenkin päätti vetää pääkalloheijastimensa pois myynnistä, koska se alkoi huolestua siitä, miten aiemmin vain ironisesti ihmisillä käytössä olleet natsitunnukset ovat viime aikoina kasvattaneet rajusti suosiotaan ilman pienintäkään ironia-aspektia.

Jo ennen tätä Varustelekan ratkaisua aloin kiinnittää huomiota samaan asiaan. Natsitunnukset ovat lakanneet huvittamasta samasta syystä kuin rasistiset ja sovinistiset vitsitkin – ne ovat lakanneet olemasta yhteisesti tunnustetun vääryytensä vuoksi hauskoja tabuja ja tulleet osaksi elämismaailmaamme pelottavalla tavalla. Vielä hetki sitten minustakin oli hauskaa kynäillä lauluja tummien poikien yllätyssekseistä ja harmitella sitä, miksi naiset eivät älynneet pysyä keittiössä, koska tällaisten mielipiteiden esittäminen jopa anonyymisti saattoi olla jotenkin provokatiivista. Eihän noin saa sanoa!

Sitten havahduin todellisuuteen. Huomasin eläväni maassa, jossa kymmenet tuhannet ihmiset seuraavat päivittäin valhemediaa, jonka näkyvimpänä tehtävänä on lietsoa rotuvihaa väritellyin ja jopa keksityin uutisin. Aikuiset ihmiset nimittelevät naisia Facebookissa suvakkihuoriksi ja toivovat näiden joutuvan raiskatuiksi ja tapetuiksi, ja tämän kaiken he tekevät omilla nimillään ja kuvillaan. Pieninkin ymmärtävä sana tai ele julkisuudessa pakolaisten ja maahanmuuttajien suuntaan riittää näille ihmispedoille oikeutukseksi siihen, että henkilöstä tulee vapaata riistaa kaikenlaiselle vainolle. Jos ennen rasistisia juttuja ei saanut julkisesti sanoa niiden tabuluonteen vuoksi, nyt rasismin vastaisesta julkisuudesta saa niskaansa ennennäkemättömän silmitöntä vihaa, jopa tappouhkauksia.

Tämän kaiken aidon vihan rinnalla omat kasvottomat kuplettini alkoivat tuntua melko vaisuilta. Suurin ongelma ei kuitenkaan ole se, ettei näin hulluun maailmaan enää ole helppo keksiä sellaista liioittelua, joka shokeeraisi (vaikka sekin on totta): pahinta on ollut nähdä, miten kaikki parodia lakkaa olemasta parodiaa ja tabut tabuja. Ennen kieli poskessa esitetyillä rasismeilla ja sovinismeilla oli tarkoitus vain saada aikaan ”hyi hyi, eihän nyt tuollaista saisi” -reaktio. Nyt kuitenkin myös nuo vanhan ajan vitsirasismit tulkitaan vahingossa tai tahallaan väärin ja valjastetaan välittömästi aidon vihan polttoaineeksi. Kiitos marginaalisen suosioni omille lauluilleni ei vielä ole ehtinyt käydä niin, mutta Retronyymi, jonka kanssa minulla on ollut ilo tehdä muutamia kappaleita, sai huomata ”Matu vaanii” -kappaleensa herättäneen epäironista mielenkiintoa myös matu-sanan käyttäjäkunnan keskuudessa.

Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että jatkossa huumorilauluja kirjoitellessani joudun rajoittamaan itseäni, mitä tulee tiettyihin ennen niin mehukkaisiin aiheisiin. Mehukkaita aiheet tietenkin yhä olisivat, mutta riski joutua tahtomattaan äänitorveksi vastenmieliselle raakalaislaumalle on liian korkea. Palataan eihän-noin-saa-sanoa-hyi-miten-tuhmien neekeri- ja raiskausvitsien pariin jälleen sitten joskus, kun nuo asiat taas ovat vain pahennusta herättäviä tabuja aidosti moniarvoisessa ja vihattomassa yhteiskunnassamme – eli sitten, kun niin ei oikeasti taas saa sanoa.