Bändimuisto

Vähän aikaa sitten kirjoitin nykypäivään sijoittuvasta havainnostani liittyen seuraajieni karun homososiaaliseen sukupuolijakaumaan. Kun aloin muistella vähemmän villiä nuoruuttani, totesin, että historiani ja nykytilanteeni muodostavat katkeamattoman jatkumon.

Minun on tunnustettava menneisyydestäni eräs synkkä salaisuus. Ennen ryhtymistäni itseriittoiseksi multi-instrumentalistiksi ja soittaessani pääasiassa vain koskettimia olen hetken ajan soittanut bändissä.

Olin yläasteella, oli kevään viimeisen kouluviikon perjantai – käsillä oli siis sekä vuoden että elämän kaunein aika. Kotikylämme perinteikäs rock-tapahtuma, joka järjestettiin ehkä yhteensä kolme kertaa ja kävijäennätyskin saattoi lähennellä viittäkymmentä, oli alkanut, ja olin lavalla keyboardin takana punk-metal-räimettä esittäneen yhtyeen kanssa.

Miten tähän kummaan tilanteeseen oli tultu? Yläasteellamme oli minun lisäkseni vain yksi poika, joka soitti koskettimia, ja hänellä sosiaalisena ja joviaalina kaverina (vaikkakaan ei aivan niin taitavana soittajana kuin allekirjoittanut, vaikka itse sanonkin: varsinkin vasemman käden tekniikkani oli huomattavasti edistyneempää) oli jo omat bändikuvionsa. Niinpä poikien keksiessä, että bändiin tarvitaan kosketinsoittaja, katseet kääntyivät minuun. Lupauduin mukaan, sillä soittaminen on mukavaa.

Se riittäköön taustoitukseksi. Olin siis lavalla muiden mukana tiluttamassa Casiollani pyöreissä rilleissäni ja äidin ostamissa pastellisävyisissä kevätvaatteissani (kauluspaita ja suorat housut), kun taas toverini suosivat tyylissään mustia bändipaitoja, ketjuja ja niittejä. Soitin mielestäni hyvin ja bändikaverit ilmaisivat olevansa samaa mieltä. Hetken tunsin jopa kuuluvani joukkoon.

Nopeasti setin jälkeen muut pojat korkkasivat oluet esiintymislavan lähettyvillä, vaikka olimme reilusti alaikäisiä – itsehän vannoutuneena absolutistina kieltäydyin silloin kuten edelleenkin teen. Samassa bändimme ympärille alkoi kerääntyä koulumme tyttöjä, jotka soivat kehujaan ja huomiotaan… kaikille muille paitsi minulle. Olin tyttöjen silmissä täysin näkymätön, joten taktista kypsyyttä osoittaen bändiläisetkin päättivät unohtaa olemassaoloni, etten läsnäolollani pilaisi heidän mahdollisuuksiaan vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Todettuani tilanteen ja sen tosiasian, etteivät kaikki saa soittamallakaan naisia kiinnostumaan, häivyin paikalta vähin äänin ja päätin, etten enää koskaan tulisi soittamaan bändissä. Opettelisin kaikki tarvittavat instrumentit, jotta voisin tehdä musiikkini sataprosenttisesti yksin. Eikä tekemässäni musiikissa olisi mukana pienintäkään yritystä miellyttää naisia – mieluummin päinvastoin. Vaikka Casey Ryback näki päivänvalonsa vasta yli vuosikymmen tapahtuman jälkeen, katkera ja tympeä mulkku anonyymin projektini takana otti ensimmäisiä askeleitaan jo kävellessään yksin pois tapahtumapaikalta auringon laskiessa kevätillassa 90-luvun lopussa.