Luovuttakaa ajoissa!

87-vuotias Chuck Berry esiintyy tänään Oulussa. Helsingin-keikalta osa yleisöstä lähti kesken pois, sillä esitys ei vastannut heidän standardejaan. Esityksen puutteita selitettiin Berryn kuumeella, hikalla ja ties millä, vaikka tosiasia on, ettei mies ole pystynyt tarjoamaan lähellekään parhaiden vuosiensa veroisia esityksiä enää vuosikausiin. Muisti pätkii ja sormet ovat jäykistyneet: mies joka keksi rockin legendaarisimmat kitarariffit ei enää itse muista tai osaa niitä.

Tämä on pelkästään inhimillistä: muutenhan mies on ikäisekseen kadehdittavassa kunnossa. Surulliseksi tapauksen tekee se, että manageri näköjään tahtoo tehdä vanhuksellaan rahaa niin kauan kuin ukossa henki vain pihisee. Ennen vanhaan paavi oli läntisen maailman ainoa tyyppi, jolla ei ollut mahdollisuutta vetäytyä eläkkeelle, vaan hän joutui pitämään puheita ja pyörittämään show’ta suunnilleen kuolinvuoteeltaankin. Jopa katolisessa kirkossa meno on kuitenkin muuttunut ihmismäisemmäksi, kiitos Benedictus XVI:n rohkeuden jättää leikki kesken. (Jo PR-mielessäkin on ihan paikallaan, ettei "Kristuksen edustaja maan päällä" ole tutiseva ja dementti rollaattoriukko.) Jokseenkin huvittavaa, että nuorison kapinasta alkanut liike on nyt vanhusten hyväksikäytön viimeinen linnake! No, toivottavasti Berry itse nauttii yhä esiintymisestä, ettei häntä ihan aseella uhaten lavalle pakoteta sotkeutumaan biiseissään ja sormissaan…

Vielä säälittävämmin koko homman kadottanut tapaus on kuitenkin Meat Loaf. Tämä wagneriaanisen rockin suuri nimi oli nuoruudessaan voimakas Jim Steinmanin kappaleiden tulkitsija, mutta vuosien saatossa ja haastavan materiaalin parissa tuhosi äänensä totaalisesti (äänen rapistuminen iän myötä on väistämätöntä, mutta laulutekniikan harjoittelulla vahinkoa voi onneksi sentään minimoida). Nyt lavalla on jäljellä surullinen ikääntynyt mies, joka yrittää kyllä kovasti, mutta ei sittenkään osu yhteenkään nuottiin.

Miehen vuoden 2011 puoliaikashow Australian AFL-finaalissa jäi rockhistoriaan ikimuistoisena 12-minuuttisena via dolorosana*, josta hänelle maksettiin jossakin puolen miljoonan euron/dollarin suuruusluokassa huiteleva summa. Etenkin ”I’d Do Anything For Love (But I Won’t Do That)” -hittinsä tulkinnassa murekemies onnistuu hämmentävällä tavalla: erään arvion mukaan tuossa suorituksessa yhdistyvät saumattomasti sekä vanhuksen kärttyisyys että pikkulapsen känkkäränkkä. Nämä tulkintaa kuvaavat ominaisuudet pätevät hyvin myös artistin luonteeseen: esityksensä jälkeen hän luonnollisesti sekä haukkui järjestäjät että nimitteli kriitikoitaan ”pyllynhaistelijoiksi”. Kaikesta päätellen denialismi on hänessä vahva: mikään muu ei voi selittää itsekritiikin täydellistä puutetta. Normaaleilla hoksottimilla varustettu kaveri olisi taltioinnin katsottuaan ainakin palauttanut rahat ja pyytänyt anteeksi yleisöltään. Eikä AFL-show edes ollut mikään "huono päivä", vaan artisti esiintyi normaalilla nykytasollaan.

Keväällä 2013 Meat Loaf vihdoin teki sen, mikä hänen olisi pitänyt jo paljon aiemmin tehdä, ja päätti jäähyväiskiertueensa. Ei hän silti kokonaan lopettanut, vaan palasi jo syksyllä lavoille Las Vegasissa, mikä ehkä onkin oikea paikka parhaat päivänsä nähneille reliikeille, jos jossakin kerran pitää vielä esiintyä. Siellähän yleisö muutenkin menettää rahansa saamatta niille vastinetta…

Artistit, jotka jatkavat vielä "menetettyään sen", tekevät itselleen karhunpalveluksen. Sen mielikuvan rinnalle, jossa he näyttäytyvät meille nuorina kuolemattomina yli-ihmisinä, muodostuu toinen mielikuva, jossa he ovat muuttuneet surullisiksi itsensä parodioiksi. Valitettavasti tämä tragikoominen on näistä kahdesta tuoreempi ja siitä jää enemmän HD-tasoisia taltiointeja jälkipolville... En sano, että esiintyminen pitäisi aina lopettaa vanhana; vaikkapa Leonard Cohen on 79 ja homma toimii edelleen loistavasti. Itsekritiikki on paikallaan vain tilanteissa, joissa esityksen taso on selkeästi romahtanut: se että niin useimmiten käy on inhimillistä, siinä ei ole mitään hävettävää! Kuitenkin haluamme pop-legendojemme olevan mielikuvissamme niitä epätodellisia yli-ihmisiä, sillä tarvitsemme sankareita. Niitä inhimillisen tragikoomisia esityksiä kun näkee tarpeeksi jo arkisinkin, tai viimeistään perjantai-iltana karaokessa.

Kenen sinusta pitäisi heittää pyyhe kehään jo oman arvokkuutensa säilyttämisen nimissä? (Ennen kuin mietitte niitä vitsivastauksianne – "Tero Vaaran" –, haluaisin korostaa, että puhuttiin arvokkuuden säilyttämisestä.)

* Tommi Läntisen "Via Dolorosa" sentään kestää vain vähän alle neljä ja puoli minuuttia.