87-vuotias Chuck Berry esiintyy tänään Oulussa. Helsingin-keikalta osa yleisöstä lähti
kesken pois, sillä esitys ei vastannut heidän standardejaan.
Esityksen puutteita selitettiin Berryn kuumeella, hikalla ja ties millä, vaikka
tosiasia on, ettei mies ole pystynyt tarjoamaan lähellekään
parhaiden vuosiensa veroisia esityksiä enää vuosikausiin. Muisti
pätkii ja sormet ovat jäykistyneet: mies joka keksi rockin legendaarisimmat kitarariffit ei enää
itse muista tai osaa niitä.
Tämä on
pelkästään inhimillistä: muutenhan mies on ikäisekseen kadehdittavassa
kunnossa. Surulliseksi tapauksen tekee se, että manageri näköjään tahtoo tehdä
vanhuksellaan rahaa niin kauan kuin ukossa henki vain pihisee. Ennen
vanhaan paavi oli läntisen maailman ainoa tyyppi, jolla ei ollut
mahdollisuutta vetäytyä eläkkeelle, vaan hän joutui pitämään puheita ja
pyörittämään show’ta suunnilleen kuolinvuoteeltaankin. Jopa katolisessa
kirkossa meno on kuitenkin muuttunut ihmismäisemmäksi, kiitos Benedictus XVI:n rohkeuden jättää leikki kesken. (Jo PR-mielessäkin on ihan paikallaan, ettei "Kristuksen edustaja maan päällä" ole tutiseva ja dementti rollaattoriukko.) Jokseenkin
huvittavaa, että nuorison kapinasta alkanut liike on nyt vanhusten
hyväksikäytön viimeinen linnake! No, toivottavasti Berry itse nauttii yhä
esiintymisestä, ettei häntä ihan aseella uhaten lavalle pakoteta sotkeutumaan
biiseissään ja sormissaan…
Vielä
säälittävämmin koko homman kadottanut tapaus on kuitenkin Meat Loaf. Tämä wagneriaanisen rockin suuri nimi oli nuoruudessaan
voimakas Jim Steinmanin kappaleiden tulkitsija, mutta vuosien saatossa
ja haastavan materiaalin parissa tuhosi äänensä totaalisesti (äänen
rapistuminen iän myötä on väistämätöntä, mutta laulutekniikan harjoittelulla
vahinkoa voi onneksi sentään minimoida). Nyt lavalla on jäljellä surullinen ikääntynyt mies, joka yrittää kyllä kovasti, mutta ei sittenkään osu yhteenkään
nuottiin.
Miehen vuoden 2011 puoliaikashow Australian
AFL-finaalissa jäi rockhistoriaan ikimuistoisena 12-minuuttisena via dolorosana*, josta hänelle maksettiin jossakin puolen miljoonan
euron/dollarin suuruusluokassa huiteleva summa. Etenkin ”I’d Do Anything For Love (But I Won’t Do That)”
-hittinsä tulkinnassa murekemies onnistuu hämmentävällä tavalla: erään arvion
mukaan tuossa suorituksessa yhdistyvät saumattomasti sekä vanhuksen kärttyisyys
että pikkulapsen känkkäränkkä. Nämä tulkintaa kuvaavat ominaisuudet pätevät
hyvin myös artistin luonteeseen: esityksensä jälkeen hän luonnollisesti
sekä haukkui järjestäjät että nimitteli kriitikoitaan ”pyllynhaistelijoiksi”.
Kaikesta päätellen denialismi on hänessä vahva: mikään muu ei voi selittää
itsekritiikin täydellistä puutetta. Normaaleilla hoksottimilla varustettu kaveri
olisi taltioinnin katsottuaan ainakin palauttanut rahat ja pyytänyt anteeksi
yleisöltään. Eikä AFL-show edes ollut mikään "huono päivä", vaan artisti esiintyi
normaalilla nykytasollaan.
Keväällä
2013 Meat Loaf vihdoin teki sen, mikä hänen olisi pitänyt jo paljon aiemmin tehdä, ja päätti
jäähyväiskiertueensa. Ei hän silti kokonaan lopettanut, vaan palasi jo syksyllä
lavoille Las Vegasissa, mikä ehkä
onkin oikea paikka parhaat päivänsä nähneille reliikeille, jos jossakin kerran
pitää vielä esiintyä. Siellähän yleisö muutenkin menettää rahansa saamatta
niille vastinetta…
Artistit,
jotka jatkavat vielä "menetettyään sen", tekevät itselleen
karhunpalveluksen. Sen mielikuvan rinnalle, jossa he näyttäytyvät meille
nuorina kuolemattomina yli-ihmisinä, muodostuu toinen mielikuva, jossa he ovat
muuttuneet surullisiksi itsensä parodioiksi. Valitettavasti tämä tragikoominen
on näistä kahdesta tuoreempi ja siitä jää enemmän HD-tasoisia taltiointeja
jälkipolville... En sano, että esiintyminen pitäisi aina lopettaa
vanhana; vaikkapa Leonard Cohen on 79 ja homma toimii edelleen
loistavasti. Itsekritiikki on paikallaan vain tilanteissa, joissa esityksen
taso on selkeästi romahtanut: se että niin useimmiten käy on inhimillistä,
siinä ei ole mitään hävettävää! Kuitenkin haluamme pop-legendojemme olevan
mielikuvissamme niitä epätodellisia yli-ihmisiä, sillä tarvitsemme sankareita. Niitä
inhimillisen tragikoomisia esityksiä kun näkee tarpeeksi jo arkisinkin, tai
viimeistään perjantai-iltana karaokessa.
Kenen sinusta pitäisi heittää pyyhe
kehään jo oman arvokkuutensa säilyttämisen nimissä? (Ennen kuin mietitte niitä
vitsivastauksianne – "Tero Vaaran" –, haluaisin korostaa, että
puhuttiin arvokkuuden säilyttämisestä.)
* Tommi Läntisen "Via Dolorosa" sentään kestää vain
vähän alle neljä ja puoli minuuttia.
Johnny Winterin. Nuorempana kovan luokan soittaja, mutta enää vanhan albiinon sormet eivät tottele. Blues-perinteen mukaisesti jatkaa varmaan kunnes viikatemies korjaa, mutta vain kankeana varjona suuruuden päivistään.
VastaaPoistaHiljaiseksihan tämä vetää. Varsinkin kun noita esimerkkitapauksia ei luultavasti pahemmin vaivaa muusikoiden ammattivaiva eli olemattomat eläkekertymät. Tai mistä minä tiedän minkälaiset menot taatoilla on.
VastaaPoista