Musiikkiharrastukseni alkoi lapsena pianotunneilla. Yläasteelle
siirtymisen aikoihin heräsi ajatus, että olisi mukava osata soittaa jotakin
sellaista soitinta, jota pystyy kuljettamaan mukanaan: aloitin kitaran
opettelun. Jossakin vaiheessa kitarakin alkoi tuntua liian suurelta
kuljetettavalta, joten ostin tinapillin. (Mukana kuljetettavien soittimien asteittainen
kutistuminen ajan kuluessa on looginen kehityskaari ja korreloi muusikon
lihasten samanaikaisen kutistumisen kanssa, kun musiikki pelastaa yksilön
urheilulta ja voimaharjoittelulta.) Pilli on kuitenkin tylsä vehje
soveltuessaan vain yksiääniseen melodioiden soitteluun, joten kaipasin jotakin
säestykseen sopivaa soitinta, joka mahtuisi aina mukaan. Kesällä 2012 sitten
löysin ukulelen. Jouduin
puoleksitoista kuukaudeksi toiselle puolelle Suomea ilman rakkaita soittimiani, joten
ostin 39 euron sopraanoukulelen rämpytettäväkseni
mielenterveydellisistä syistä. Kun sitten lopulta palasin kotiin reissultani, ihmettelin kuinka
sähkökitarani oli kasvanut jättimäiseksi poissaoloni aikana… Siitä lähtien pikkuinen
rämpytin on ollut keskeinen osa soitinarsenaaliani.
Portugalilaisesta braguinhasta
lähtenyt mutta Havaijilla lopulliseen muotoonsa kehittynyt ukulele on kitaran
lähisukulainen, jonka viritys vastaa intervalleiltaan kitaran neljää
korkeimmalta soivaa kieltä. Niinpä instrumentti sointuotteineen on helppo
omaksua, jos kitara on ennestään tuttu, ja vastaavasti ukulele voi toimia johdatuksena
kitaraan. Luonnollisesti pieni sopraanoukulele (ukuleleahan löytyy joka kokoa isosta
bassosta lähtien, mutta tässä puhutaan tuosta pienimmästä ja tyypillisimmästä)
soi korkeammalta: kun kitaran neljän ohuimman kielen viritys on D3 – G3 – B3 – E4,
sopraanoukulele puolestaan soi vireessä G4 – C4 – E4 – A4, toisinaan jopa A4 – D4
– F#4 – B4. Mielenkiintoista ukulelen virityksessä on myös yleinen tapa
virittää G- tai A-kieli oktaavia korkeammalle: kielet eivät siis ole
sävelkorkeuden mukaisessa järjestyksessä kuten kitarassa.
Hiiteen tekniset seikat. Ukulele on seksikkäimpiä
instrumentteja, joita maa päällään kantaa, ja kun soittaja osoittaa olevansa
sinut pikkiriikkisen vekottimensa kanssa ja rämpyttää sitä riuskalla
ranneliikkeellä lähes silmää nopeammin, naiset eivät yksinkertaisesti voi vastustaa
sellaista. Ehkä suurin koskaan elänyt ukulele-seksisymboli oli Tiny Tim (1932–1996), mainio
amerikkalainen eksentrikko. Fyysisesti suurimpiin kyseistä instrumenttia
soittaviin seksikkäisiin uroisiin puolestaan kuuluu Mikko Kivinen, joka valitettavasti nykyisin ylittää
uutiskynnyksen noin kerran vuodessa ja vain siksi, että on laihduttanut 30
kiloa (ja joka vuosi ne ovat ne samat 30 kiloa). Näytteen Kivisen
soittotyöskentelystä voi kuulla esimerkiksi Lapinlahden Lintujen hitissä ”Se ei käy”.
Rockin maailmassakin soitinta on käytetty. Siellä oma
ukulele-suosikkihetkeni on Queenin A
Night at the Opera -albumin (1975) kappale "Good Company". Eklektisellä
albumilla yhtye kokeili erilaisia tyylejä, myös vahvasti nostalgisia 1900-luvun
alun vaudeville- ja music hall -tyyppisiä. Yleensä bändin tähän
suuntaan poikkeavat kappaleet olivat Freddie
Mercuryn (1946–1991) käsialaa (mainitulla levyllä ”Lazing On A Sunday Afternoon” ja ”Seaside
Rendezvous”), mutta ”Good Company” oli kitaristi Brian Mayn tuotos, jonka mies sekä lauloi itse että käytti studiossa
viikkoja toteuttaakseen kokonaisen jazz-orkesterin äänimaiseman torvineen ja
huiluineen – sähkökitarallaan. Kappaleen keskeisimpänä säestyssoittimena ja perussoundin
luojana kuitenkin toimii ukulele, joka saa myös lyhyen soolo-osan.
Mainittakoon, että Mayn soittoharrastus lapsena alkoi juuri ukulelella tai
tarkemmin yhdellä soittimen lukuisista variaatioista eli banjolelella.
Kyseessä on siis yksinkertainen, nopeasti omaksuttava ja (halvimmillaan)
halpa soittopeli, joka taipuu monenlaiseen musiikkiin ja sointujen rämpyttelyn
ohella myös melodioiden soittamiseen. Kun minä olin nuori, kouluissa ei tästä
vimpaimesta ollut kukaan kuullutkaan, vaan meitä pakotettiin tuottamaan korvia
vihlovia kirskahduksia etäisesti soitinta muistuttaneella putkimaisella muovikapineella.
En tiedä, miltä nykyinen opetussuunnitelma alakoulun musiikissa näyttää, mutta
jos siellä ei ole ukulelea nokkahuilun
korvikkeena, se pitäisi sinne välittömästi saada. Nokkahuilulla lienee tapettu
lasten musiikki-innostusta lähes yhtä paljon kuin julkisilla laulukokeilla.
Toisaalta elämme maailmassa, jossa taideaineet joutuvat puolustamaan paikkaansa
ja tuntimääriään matemaattisten aineiden ja kansantaloudellisen hyödyn edessä.
Ehkä EK onkin salaa kabineteissaan
kieltänyt lapsilta ukulelen ja lobbaa nokkahuilua sen viikon ainoan
musiikkitunnin sisällöksi, koska olisihan vaarallista, jos nykyistä suurempi
osa lapsista nauttisi siitä ja päätyisi sen seurauksena kaltaisikseni
syrjäytyneiksi mutta soittamisesta nauttiviksi elämäntaiteilijoiksi, vaikka
koulusta pitäisi valmistua sieluttomaksi oravanpyörässä juoksijaksi! (Viimeisen
virkkeen molemmille puolille voi halutessaan sijoittaa [:]-merkit.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti