torstai 5. syyskuuta 2013

Hajamietteitä ukulelesta



Musiikkiharrastukseni alkoi lapsena pianotunneilla. Yläasteelle siirtymisen aikoihin heräsi ajatus, että olisi mukava osata soittaa jotakin sellaista soitinta, jota pystyy kuljettamaan mukanaan: aloitin kitaran opettelun. Jossakin vaiheessa kitarakin alkoi tuntua liian suurelta kuljetettavalta, joten ostin tinapillin. (Mukana kuljetettavien soittimien asteittainen kutistuminen ajan kuluessa on looginen kehityskaari ja korreloi muusikon lihasten samanaikaisen kutistumisen kanssa, kun musiikki pelastaa yksilön urheilulta ja voimaharjoittelulta.) Pilli on kuitenkin tylsä vehje soveltuessaan vain yksiääniseen melodioiden soitteluun, joten kaipasin jotakin säestykseen sopivaa soitinta, joka mahtuisi aina mukaan. Kesällä 2012 sitten löysin ukulelen. Jouduin puoleksitoista kuukaudeksi toiselle puolelle Suomea ilman rakkaita soittimiani, joten ostin 39 euron sopraanoukulelen rämpytettäväkseni mielenterveydellisistä syistä. Kun sitten lopulta palasin kotiin reissultani, ihmettelin kuinka sähkökitarani oli kasvanut jättimäiseksi poissaoloni aikana… Siitä lähtien pikkuinen rämpytin on ollut keskeinen osa soitinarsenaaliani.


Portugalilaisesta braguinhasta lähtenyt mutta Havaijilla lopulliseen muotoonsa kehittynyt ukulele on kitaran lähisukulainen, jonka viritys vastaa intervalleiltaan kitaran neljää korkeimmalta soivaa kieltä. Niinpä instrumentti sointuotteineen on helppo omaksua, jos kitara on ennestään tuttu, ja vastaavasti ukulele voi toimia johdatuksena kitaraan. Luonnollisesti pieni sopraanoukulele (ukuleleahan löytyy joka kokoa isosta bassosta lähtien, mutta tässä puhutaan tuosta pienimmästä ja tyypillisimmästä) soi korkeammalta: kun kitaran neljän ohuimman kielen viritys on D3 – G3 – B3 – E4, sopraanoukulele puolestaan soi vireessä G4 – C4 – E4 – A4, toisinaan jopa A4 – D4 – F#4 – B4. Mielenkiintoista ukulelen virityksessä on myös yleinen tapa virittää G- tai A-kieli oktaavia korkeammalle: kielet eivät siis ole sävelkorkeuden mukaisessa järjestyksessä kuten kitarassa.


Hiiteen tekniset seikat. Ukulele on seksikkäimpiä instrumentteja, joita maa päällään kantaa, ja kun soittaja osoittaa olevansa sinut pikkiriikkisen vekottimensa kanssa ja rämpyttää sitä riuskalla ranneliikkeellä lähes silmää nopeammin, naiset eivät yksinkertaisesti voi vastustaa sellaista. Ehkä suurin koskaan elänyt ukulele-seksisymboli oli Tiny Tim (1932–1996), mainio amerikkalainen eksentrikko. Fyysisesti suurimpiin kyseistä instrumenttia soittaviin seksikkäisiin uroisiin puolestaan kuuluu Mikko Kivinen, joka valitettavasti nykyisin ylittää uutiskynnyksen noin kerran vuodessa ja vain siksi, että on laihduttanut 30 kiloa (ja joka vuosi ne ovat ne samat 30 kiloa). Näytteen Kivisen soittotyöskentelystä voi kuulla esimerkiksi Lapinlahden Lintujen hitissä ”Se ei käy”.


Rockin maailmassakin soitinta on käytetty. Siellä oma ukulele-suosikkihetkeni on Queenin A Night at the Opera -albumin (1975) kappale "Good Company". Eklektisellä albumilla yhtye kokeili erilaisia tyylejä, myös vahvasti nostalgisia 1900-luvun alun vaudeville- ja music hall -tyyppisiä. Yleensä bändin tähän suuntaan poikkeavat kappaleet olivat Freddie Mercuryn (1946–1991) käsialaa (mainitulla levyllä ”Lazing On A Sunday Afternoon” ja ”Seaside Rendezvous”), mutta ”Good Company” oli kitaristi Brian Mayn tuotos, jonka mies sekä lauloi itse että käytti studiossa viikkoja toteuttaakseen kokonaisen jazz-orkesterin äänimaiseman torvineen ja huiluineen – sähkökitarallaan. Kappaleen keskeisimpänä säestyssoittimena ja perussoundin luojana kuitenkin toimii ukulele, joka saa myös lyhyen soolo-osan. Mainittakoon, että Mayn soittoharrastus lapsena alkoi juuri ukulelella tai tarkemmin yhdellä soittimen lukuisista variaatioista eli banjolelella.


Kyseessä on siis yksinkertainen, nopeasti omaksuttava ja (halvimmillaan) halpa soittopeli, joka taipuu monenlaiseen musiikkiin ja sointujen rämpyttelyn ohella myös melodioiden soittamiseen. Kun minä olin nuori, kouluissa ei tästä vimpaimesta ollut kukaan kuullutkaan, vaan meitä pakotettiin tuottamaan korvia vihlovia kirskahduksia etäisesti soitinta muistuttaneella putkimaisella muovikapineella. En tiedä, miltä nykyinen opetussuunnitelma alakoulun musiikissa näyttää, mutta jos siellä ei ole ukulelea nokkahuilun korvikkeena, se pitäisi sinne välittömästi saada. Nokkahuilulla lienee tapettu lasten musiikki-innostusta lähes yhtä paljon kuin julkisilla laulukokeilla. Toisaalta elämme maailmassa, jossa taideaineet joutuvat puolustamaan paikkaansa ja tuntimääriään matemaattisten aineiden ja kansantaloudellisen hyödyn edessä. Ehkä EK onkin salaa kabineteissaan kieltänyt lapsilta ukulelen ja lobbaa nokkahuilua sen viikon ainoan musiikkitunnin sisällöksi, koska olisihan vaarallista, jos nykyistä suurempi osa lapsista nauttisi siitä ja päätyisi sen seurauksena kaltaisikseni syrjäytyneiksi mutta soittamisesta nauttiviksi elämäntaiteilijoiksi, vaikka koulusta pitäisi valmistua sieluttomaksi oravanpyörässä juoksijaksi! (Viimeisen virkkeen molemmille puolille voi halutessaan sijoittaa [:]-merkit.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti