Yleisurheilukisoissa ja niiden
pitkien juoksumatkojen yhteydessä nousee usein esille termi taktiikkajuoksu. Kisoja katsellessani
olen usein kiittänyt onneani, ettei minun yksinäni kuntolenkkeillessäni
tarvitse keskittyä sekä juoksuun että taktiikkaan, vaan ensin mainittu riittää:
sen kun mennä porhaltaa vaan omaan tahtiinsa.
Miten väärässä olinkaan.
Äsken iltalenkillä sain oppia,
että myös yksin lenkkeillessään voi joutua tekemään taktiikkajuoksun.
Päätin lähteä rutiininomaiselle
iltalenkilleni. Joskus juoksen kelloa vastaan, mutta nyt ei huvittanut rääkätä
itseään, vaan päätin nautiskella sopivasta tahdista, jolla saisi hikeä pintaan
mutta ei vielä näkisi valoa tunnelin päässä ja kuulisi sukulaisvainajien
kutsuvan. Lenkin alkupuolisko sujuikin käsikirjoituksen mukaan.
Kun olin kääntynyt takaisin ja
matkaa kotiin oli vielä reilut kolme kilometriä, toteutui skenaario, jossa myös
yksinäisen harrasteluhölkkääjän taktinen strategiakyky punnitaan. Tiedättehän idiomin
”perhosia vatsassa”? Hölmö kielikuva – siellä mitään perhosia ole, vaan paska
se on kun jyllää. Ja nyt, hyvän matkaa ennen maalia, jylläys käynnistyi toden
teolla. (Tässä kohdassa voi ajatella vaikkapa täysinäistä betonimyllyä
työssään, jos jostakin syystä tahtoo visualisoida tämän sorttisia asioita.)
Tilanteen kosminen sadistisuus
hakee vertaistaan. Jyllääminen saattaa hieman
helpottua, jos vaihdat hölkästä kävelyyn. Tällöin kuitenkin matkan
etenemistahti hidastuu murto-osaan, ja vatsassa kiertäminen kuuluu niihin
tilanteisiin, joissa aikaa on joka
tapauksessa hyvin rajallisesti. Ennen pitkää: juoksen taikka kävelen, perse
antaa sävelen, ja tässä tapauksessa sävel muistuttaisi neljäsosanuottia – ei
välttämättä kestoltaan mutta ainakin siinä, että se tulisi varren kanssa.
Juoksu muuttuu taisteluksi aikaa vastaan, mutta silti vauhtia ei voi juurikaan kiihdyttää: tässä tilanteessa ei vain
voi repiä, puristaa tai kasvattaa liikeratojaan.
Juoksija joutuu siis kuuntelemaan
kehoaan ja hakemaan joka hetki optimaalista etenemisnopeutta koko loppumatkan
ajan. Suorituksen hienosäädettyihin taktisiin nyansseihin kuuluu mm.
kotiavaimen kaivaminen taskusta ja asettaminen kourassa valmiiksi oikeaan
asentoon viimeisen katulampun kohdalla, sillä ihminen on siitä omituinen
psykosomaattinen olio, että hätä kasvaa eksponentiaalisesti pöntön lähestyessä,
ja ulko-oven kohdalla vapisevat jo kädet ja koko mies, kun tulinen keihäs on
lävistämässä alaruumiin kropan sisältä ulos- ja alaspäin.
Ovi kuitenkin aukesi ongelmitta,
ehätin rynnistää pytylle ja ennen istahtamista housutkin (sekä päällys- että
alus-) laskea (kenkien riisumista en uskaltanut edes yrittää). Huokaisin
helpotuksesta ja mietin, että nyt on taktiikkajuoksukin koettu ja vieläpä
onnistunut sellainen, eikä tarvinnut edes piirisarjan kilpailuihin asti lähteä.
:´D Mahtavaa. Kaunista. Herkkää. Totta.
VastaaPoista