keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Taktiikkajuoksu



Yleisurheilukisoissa ja niiden pitkien juoksumatkojen yhteydessä nousee usein esille termi taktiikkajuoksu. Kisoja katsellessani olen usein kiittänyt onneani, ettei minun yksinäni kuntolenkkeillessäni tarvitse keskittyä sekä juoksuun että taktiikkaan, vaan ensin mainittu riittää: sen kun mennä porhaltaa vaan omaan tahtiinsa.

Miten väärässä olinkaan.

Äsken iltalenkillä sain oppia, että myös yksin lenkkeillessään voi joutua tekemään taktiikkajuoksun.

Päätin lähteä rutiininomaiselle iltalenkilleni. Joskus juoksen kelloa vastaan, mutta nyt ei huvittanut rääkätä itseään, vaan päätin nautiskella sopivasta tahdista, jolla saisi hikeä pintaan mutta ei vielä näkisi valoa tunnelin päässä ja kuulisi sukulaisvainajien kutsuvan. Lenkin alkupuolisko sujuikin käsikirjoituksen mukaan.

Kun olin kääntynyt takaisin ja matkaa kotiin oli vielä reilut kolme kilometriä, toteutui skenaario, jossa myös yksinäisen harrasteluhölkkääjän taktinen strategiakyky punnitaan. Tiedättehän idiomin ”perhosia vatsassa”? Hölmö kielikuva – siellä mitään perhosia ole, vaan paska se on kun jyllää. Ja nyt, hyvän matkaa ennen maalia, jylläys käynnistyi toden teolla. (Tässä kohdassa voi ajatella vaikkapa täysinäistä betonimyllyä työssään, jos jostakin syystä tahtoo visualisoida tämän sorttisia asioita.)

Tilanteen kosminen sadistisuus hakee vertaistaan. Jyllääminen saattaa hieman helpottua, jos vaihdat hölkästä kävelyyn. Tällöin kuitenkin matkan etenemistahti hidastuu murto-osaan, ja vatsassa kiertäminen kuuluu niihin tilanteisiin, joissa aikaa on joka tapauksessa hyvin rajallisesti. Ennen pitkää: juoksen taikka kävelen, perse antaa sävelen, ja tässä tapauksessa sävel muistuttaisi neljäsosanuottia – ei välttämättä kestoltaan mutta ainakin siinä, että se tulisi varren kanssa. Juoksu muuttuu taisteluksi aikaa vastaan, mutta silti vauhtia ei voi juurikaan kiihdyttää: tässä tilanteessa ei vain voi repiä, puristaa tai kasvattaa liikeratojaan.

Juoksija joutuu siis kuuntelemaan kehoaan ja hakemaan joka hetki optimaalista etenemisnopeutta koko loppumatkan ajan. Suorituksen hienosäädettyihin taktisiin nyansseihin kuuluu mm. kotiavaimen kaivaminen taskusta ja asettaminen kourassa valmiiksi oikeaan asentoon viimeisen katulampun kohdalla, sillä ihminen on siitä omituinen psykosomaattinen olio, että hätä kasvaa eksponentiaalisesti pöntön lähestyessä, ja ulko-oven kohdalla vapisevat jo kädet ja koko mies, kun tulinen keihäs on lävistämässä alaruumiin kropan sisältä ulos- ja alaspäin.

Ovi kuitenkin aukesi ongelmitta, ehätin rynnistää pytylle ja ennen istahtamista housutkin (sekä päällys- että alus-) laskea (kenkien riisumista en uskaltanut edes yrittää). Huokaisin helpotuksesta ja mietin, että nyt on taktiikkajuoksukin koettu ja vieläpä onnistunut sellainen, eikä tarvinnut edes piirisarjan kilpailuihin asti lähteä.

1 kommentti:

  1. :´D Mahtavaa. Kaunista. Herkkää. Totta.

    VastaaPoista