Voisin olla libertaari... kunhan ehdoista sovitaan

Pyydän lukijoiltani – teiltä kummaltakin – jo etukäteen anteeksi politiikasta puhumista. Laulujeni ja tekstieni perusteella satunnainen tarkkailija voisi pitää minua äärimmäisenä anti-libertaarina, toisin sanoen tympeänä ja katkerana komurunkkuna. Eikä tuo havainnoija kovin väärässä olisikaan, mutta vastustukselleni on hyvin käytännönläheinen syy: jos libertaristiset fantasiat toteutuisivat nykymuodossaan, kuolisin viikossa katuojaan. Onko siis liikaa vaadittu, etten seiso heidän joukoissaan?

Onneksi libertarismi on vain ajatusleikki, joten raivokkaan vastustuksen sijasta voin itsekin alkaa leikkiä mukana. Minustakin nimittäin voisi tulla libertaari, mutta se edellyttäisi joitakin korjauksia ja uusia lähtökohtia tähän oppiin.

Ensinnäkin ihmettelen näiden kravattikaulaisten nuorten kokoomussiloposkien ”minimivaltio”-fantasioita. Internet-meemiksi noussut ”Yksityistäisin kaiken” -fraasi ei ole totta edes libertaristisissa päiväunissa, vaan niissäkin valtiolle jäisi sentään jokin rooli. Näitä rooleja olisivat

                      - poliisi

                      - puolustusvoimat

                      - oikeuslaitos.

Olen toki minimivaltiolaisten kanssa samaa mieltä siitä, ettei näitä voi yksityistää. Silti minua hämmentää, miten paljon onkaan sattumaa, että tämä porukka tahtoo säilyttää valtiossa täsmälleen ja ainoastaan ne osat, jotka suojelevat rikkaita siltä, ettei heiltä ryöstetä, mitä he ovat jo saaneet haltuunsa. Arvatenkin yhtä sattumanvaraista on, että he haluaisivat lakkauttaa valtiolta kaikki ne instituutiot ja järjestelmät, joiden tehtävä on suojella vähäosaisia. Reilu peli sen pitää olla: joko ”jokaiselle jotakin” -nykymalli tai sitten täysi anarkia (jossa kellään ei ole kivaa, mutta ainakin elämä on tasapuolisesti yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt).

Jatketaan kuitenkin minimivaltion ideasta. On yksi teoreettinen tapa tehdä tästäkin asetelmasta oikeudenmukainen ja sellainen, jonka voisin allekirjoittaa, mutta sattuma numero kolme: libertaarit – ainakaan sieltä kokoomusnuorten suunnalta – eivät koskaan esitä tätä. (Ilmeisesti tuleva ehdotukseni ei ole heistä ”realismia”, ikään kuin heidän omansa sitä olisivat.) Minimivaltiossa voisi nimittäin olla kivaa kilpailla, kunhan kaikki vain lähtisivät samalta viivalta.

Eli: ensin jaetaan resurssit, sekä materiaaliset että henkiset, tasan, ja sitten katsotaan, kuka voittaa: karhu vai jellona, kokoomusnuori libertaari, kolmekymppinen peräkammarinpoika vai bangladeshilainen katulapsi? Henkisiä resursseja per se ei toki voi jakaa tasan, mutta ainakin mahdollisuus niihin tulisi olla kaikille sama (tässä Suomi ilmaisine koulutuksineen onkin maailman huippua, toivottavasti pysyykin).

Vasta silloin libertaristinen fantasia olisi edes jotenkin oikeudenmukaisesti perusteltu. Otetaanpa analogiaksi 1 500 metrin juoksu, koska eniten tönimistä ja kyynärpäitä sisältävänä se on juoksumatkoista paras analogia elämälle. Elämme maailmassa, jossa eräillä on valmiiksi 750 metriä etumatkaa, mutta heidän radalleen on loppumatkalle laitettu pari matalaa estepuomia (progressiivinen verotus ym. sääntelyt) yli hypittäväksi, edes hieman tasoittamaan peliä. Nykyiset libertaarit huutavat kurkku suorana, miten nuo estepuomit heidän radallaan ovat vääryys, mutta siinä ei ole mitään väärää, etteivät kaikki lähde juoksuun lähellekään samalta viivalta.

Esimerkiksi Robert Nozick (1938–2002), eräs libertarismin suurista oppi-isistä, törmäsi tähän kysymykseen. Hän esitti, että jokaisella on oikeus omaisuuteensa, ja ettei omaisuutta saa viedä vääryydellä. Kuitenkaan siihen hän – tai kukaan muukaan älyllisesti rehellinen libertaari – ei löytänyt tyydyttävää vastausta, miten tulisi toimia niiden menneiden vääryyksien kanssa (rectification), jotka ovat johtaneet omaisuuden epätasaiseen jakautumiseen. Omaisuuden ja resurssien oikeudenmukainen tasajako tai paluu omaisuudettomaan lähtötilanteeseen on silkkaa fantasiaa, mutta ilman tuota mahdollisuutta koko libertarismistakin tulee sellaista.

Paitsi ei tietyille bloggaajille ja nuorisopoliitikoille, joita näinkään keskeinen ongelma ei tunnu lainkaan häiritsevän. He tahtovat syödä ja säästää kakkunsa, toisin sanoen aloittaa libertarismin nykytilanteesta, jossa eriarvoisuus ihmisten ja kansakuntien välillä on todellista ja paikoin äärimmäistä. Lievimmillään tässä on – toivon mukaan – kyse vain pahemmanlaatuisesta älyllisestä epärehellisyydestä. Sillä jos taustalla on tietoinen yritys naamioida omaa ahneuttaan, itsekkyyttään ja moraalittomuuttaan filosofian ja talousteorian kaapuihin, ongelmakysymykseksi jää enää se, mikä rautakauppa myy riittävän suuria ämpäreitä tällaisille rotille.