Yhteiskuntamme
julkiseen keskusteluun mahtuu vain yksi moraali- ja arvokysymys kerrallaan.
Viime aikoina tämä ainoa kysymys on liittynyt suvaitsevuuteen ja rasismiin. Tätä ennen
keskiössä olivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet. Mutta aina
välillä, tasaisin väliajoin, kun mitään parempaakaan vääntöä ei satu olemaan
pinnalla, kaivetaan esille eräs hyvin poikkeuksellinen aihe. Poikkeukselliseksi
aiheen tekee se, miten sekulaarisin siilitukkainen cityfeministilesbotantta ja
kiilusilmäisin konservatiivi-fundamentalisti Pohjanmaan sisäsiittoisimmilta
lakeuksilta ovat sentään tässä asiassa samaa mieltä, vaikka missään muussa
eivät olisikaan. Näitä kahta juuri vaivalla kyhäämääni olkiukkoa nimittäin
yhdistää huoli yhteiskunnan
pornoistumisesta.
Liian
usein näissä huolestuneissa äänenpainoissa, joissa valitetaan yhteiskunnan
pornoistumisesta, on kyse vain ja ainoastaan pornon kokonaisvaltaisesta vastustamisesta.
Tuo vastustaminen saa pyhän vihani roihahtamaan. Yli kolmekymppisenä miehenä,
jolle porno on aina ollut ainoa kosketuspinta sukupuolielämään, jokainen hyökkäys pornografiaa
vastaan on samalla henkilökohtaisuuksiin menevä isku, jolla jo ennestäänkin
perin ilottomasta elämästäni yritetään ottaa entisestäkin vähästä vielä jotakin
pois. Puolustan pornoa ja oikeuttani siihen kaikissa laillisissa muodoissaan!
Yhdessä
asiassa pornoistumisesta verkkoaikakaudella puhuvat ovat silti oikeassa.
Pornografian liian helppo saatavuus on hävittänyt kyseiseltä viihteen alalajilta sen
mystisen auran, joka aikuisviihteeseen liittyi aikoina ennen nopeita
verkkoyhteyksiä.
Kun
porno oli vaikeammin saatavaa, sillä oli arvoa. Suuri saksalainen kulttuurimarxisti (sanan aidossa,
ei siinä netin päävammaisten nykyisessä salaliittoteoriamerkityksessä) Walter Benjamin pyörisi haudassaan, jos
saisi kuulla seuraavan sovellukseni hänen aura-teoriastaan, mutta koska olen
vapaa yliopiston kahleista, minun ei tarvitse pelätä huonoa arvosanaa… Benjamin
suhtautui nihkeästi valokuvaan ja elokuvaan taidemuotoina, koska nämä olivat
helposti kopioitavia ja jo lähtökohtaisesti
aina kopioita: yhtä ja ainutlaatuista ”alkuperäistä teosta” kuten vaikkapa
maalaustaiteessa ei näissä ollut olemassakaan. Kuitenkin Benjaminille juuri taideteoksen
läsnäolo ainutlaatuisena, ei-toistettavana objektina oli se tekijä, joka antoi
taiteelle ja esteettiselle kokemukselle todellisen arvon ja merkityksen – hänen
käsitteellään ilmaistuna siis auran.
Nuoruudessani
pornolla oli aura. Tämä aura syntyi siitä, että vaikkakin pornolehdet ja vhs-kasetit
toki olivat yleisesti ottaen massatuotantoa (ja useammallakin tavalla kaikkea
sitä, mitä Benjamin vastusti), meille
jokainen lehti ja leffa, jonka käsiimme jostakin vain satuimme löytämään, oli
ainutlaatuinen ja harvinainen objekti, johon suhtauduttiin asiaankuuluvalla
pyhyydellä ja hiljaisella kunnioituksella. Tuolloin ei ollut keinoja hakea netistä
loputtomasti klippejä, jakaa ja kopioida niitä, joten jos lupaavaksi luullulla vhs-löydöllä
sattui olemaan vain elähtänyt Ron Jeremy
läiskimässä puoliveltollaan viisikymppisiä läskejä matameja, sitäkin
arvostettiin, sillä seuraavasta löydöstä ja sen sisällöstä ei ollut mitään
takeita. Ja jos metsiköstä löytyi lehtikätkö, oli sanaton sopimus, ettei kätköä
paljasteta eikä ryöstetä.
Vain
kerran ala-asteen loppupuolella tällaisen metsäkätkön yhteydessä
pornoistuminen tuli puheeksi koulussamme. Luokan rasavilli Tero (nimi muutettu) nimittäin rikkoi kätköihin liittyvää pyhää
sopimusta ja toi lehden luokkaan kaikkien nähtäväksi. Tästä hänelle seurasi tunti
jälki-istuntoa. Opettajan määräämän pornoistumisen jälkeen lehdet pysyivät myös
Terolla siellä, missä niiden kuuluikin olla.
eikö tämä ollutkaan suosikki-istumismuotoni historiikki
VastaaPoistaIkävä tuottaa pettymys, mutta lohduttaisiko se, jos jossakin tulevassa postauksessa puhuisin emansipatorisin äänenpainoin siitä, miten naisistumista pörssiyhtiöiden hallituksissa pitäisi edistää? Olisi nimittäin tasa-arvon näkökulmasta ensiarvoisen tärkeää, että jatkossa ne samat ukot istuisivat niissä kokouksissaan jalat ristissä.
Poista